Ei ole olemassa rakkautta. Kuten muistamme Ptahorin Sinuhelle kertoneen. ”Mies on surullinen, ellei hänellä ole naista, jonka vierellä maata. Mutta, kun hän on naisen vierellä maannut, hän on vielä surullisempi.” Miksi, sitä ei Ptahor osannut kertoa.
Viiden vuosikymmen jälkeen, kesällä, keskellä heinäkuuta, Satunnainen ohikulkija huomaa yhtäkkiä kuunnelleensa Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen äänikirjan loppuun. Tai kaksi osaahan noita on ja materiaalia paljon. Harmitus suuri ja suru valtaa mielen aina kirjan loppuessa, jos se vaan on ollut koskettavaa sisältöä.
Samalla So huomaan toisenkin asian, ettei enää etsi elämän tarkoitusta entiseen tapaan. Liekö ollut vaikutusta Sinuhen tarinan tai oman mielenmaiseman? On löytänyt sen. On siis löytänyt sen ajatuksen ja ymmärryksen, ettei tarkoitusta ole olemassa. Tuntee syvää masennusta havaintoon liittyen, koska samalla tuo tunne määrittää elämän voiman etsinnän, kaivon, josta ilon ja voiman vesi nousee. Sitä ei enää aiemmalla tavalla ole, eikä sitä olisi koskaan tuleva löydetyksi. Tuntee olevansa eksynyt pakanamaan piruparka, joka kolkuttelee jokaisen majatalon ovea, josko osaisi karttaa kertoa, ovien pysyessä lukittuna. Ei edes ikkunaluukkujen pienten tirkistysreikien takana näy yhtään kaivon etsijän tirkistelijää.
Niin se on, So ei eläissään ole montaa kirjaa lukenut. Siis kannesta kanteen. Toki monta on aloitettu ja sitten yöpöydälle jääneet, kunnes myöhemmin takaisin kirjaston kirjahyllyyn kannettu. Nuoruudessa taisi Burroughsin Tarzan olla se ensimmäinen, sittemmin tuli Raamattu pariin kertaankin ja vielä myöhemmin muutama pyörämatkailijan matkakertomuksia kuvaava kirja. Niin ja muutama Esko Valtaojan kirja lisäksi. Siinä ne taitavatkin sitten olla, ellei mukaan lasketa erilaisia oppikirjoja, laitteiden ja laivurinavigoinnin käsikirjoja tai muita englanninkielisiä työelämän materiaaleja. Edes kouluaikoina pakollisiksi luettaviksi määrätyt kirjat eivät koskaan sitä viimeistä sivun tekstiä saaneet kertoa, ellei sitten harppomalla kirjaa sieltä täältä sattunut viimeiselle sivulle osumaan. Ikään kuin itselleen referoiden, jotta sai riittävän kouluarvosanan äidinkielen opettajan mieleen sopukoihin syöpymään.
Niin tosiaan, pikakelauksella luotu referointi voisi olla So:n erikoisalaa. Sivu sieltä, toinen täältä, lottopeliä, sattuiko tarinan kannalta olennaiset sivut haaviin osumaan? Ainainen ongelman aiheuttaja tämä tieto oli jo lapsuudenkodissakin, siinä hyvä valta-ase vanhemmille, jotka useasti jaksoivat muistuttaa lukemisen tärkeydestä ja kuinka se vaikuttaa koulumenestykseenkin.
No, nyt sitten kaiken tämän tiedon aiheuttaman ahdistuksen kanssa, So elämänsä ajan kamppailleena, siitä huolta ja murhetta kantaneena, viimein yli viiden vuosikymmen jälkeen voi todeta tämän murheenkryynin ja ikuisuudelta tuntuneen ahdistuksen lähteen korjaantuneen. Kaiken takana, ei ole siis Matin ja Tepon tulkitsema nainen, puhumattakaan naisesta kaapin takana, vaan selitys on niinkin yksinkertainen kuin väline. Tarkoittaa siis kirjan ulkoasua, kansia ja sisällä olevaa tekstiä, jotka eivät ole olleet riittävän houkuttelevia aiheuttaakseen sen, että So olisi useampaan kirjaan tarttunut, niitä silmillään ahminut ja kaiken mieleensä painanut.
No, mikä on sitten muuttunut vuosikymmenten
jälkeen, miksi nyt vasta on kirjallisuus vallannut Satunnaisen lukijan mielen,
kielen ja koko ymmärryksen olemuksen? Se on uuden tyyppinen, perinteisestä
kirjasta muunneltu äänikirja, luettu kirja. Joka mediana tarjoilee uuden tyyppistä,
nykyaikaista kokemusta ajasta ja paikasta riippumatta, ilman silmälaseja tai kirjan
painoa sylissä ja voidaan suorittaa missä tahansa asennossa. Voi kuunnella kävellessä,
juostessa, fillaroidessa, rullaillessa, nukkumaan mennessä, herätessä, syödessä tai vaikka auringon helliessä rannalla. Vain mielikuvitus on
rajana.
Samaa ei voi tehdä perinteisen kirjan kanssa. Siinä, kun ollaan
sidottuna lukuhetkeen, silmälaseihin, paikkaan ja aikaan, jossa tehdään ja vain siihen, ei muuhun.
Katseen jos hetkeksi kääntää, kirja on pakotettu luovuttamaan paikkansa lukijan
silmissä, sekä mielessä. Silmä sen jälkeen taas hakee hetken, ennen kuin löytää
uudelleen lukemansa kohdan. Tätäkään ongelmaa ei äänikirja tunne. Kännykän start/stop
nappi, kuin myös kuulokkeen kaksoisnapautus mahdollistaa sekunnin murto-osassa
ihmisen valinnan äänen katkaisun ja taas suloisen tarinan kuunteluun
syventymisen välillä.
Niinpä So voi iloisin mielin viimein todeta pudottaneensa häpeällisyyden lukemattomuuden painovyön pois vyötäröltään kuunnellessaan parin viimeisen vuoden aikana kaikkea sitä kirjallisuutta, joka elämän aikana, aina nuoruuden karvaista päivistä tähän päivään asti on jäänyt lukematta ja kokematta. Monen monituista kirjaa, eniten elämänkertoja ja filosofiaa, mutta myös tieteiskirjallisuutta, addiktioita, intohimoja ja rakkautta käsitteleviä, sekä joitakin romaaneja. Romaaneille varattu aika luultavasti lisääntyy vielä jatkossa, fiktio, kun monesti on todellisuutta mielenkiinnottomampaa ja tätä kautta jäänyt jonon perälle.
Mitä kirjoja sitten parin viime vuoden 2022-24 aikana on tullut kuunneltua? Tässä merkittävimmät, toki muitakin on lisäksi, mutta eivät niin vaikuttavia So:n mieleen. Ennen listaa, mainittakoon tällä hetkellä työstössä olevat pari kirjaa "Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan" ja "Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus". Nämä kuitenkin vielä kesken, joten voimme palata näihin ehkä joskus myöhemmin. Kukin kirjoja oman mielensä kautta kuitenkin tulkitsee ja sitä myöten pistetaulukkoa kädessään pitelee eli listakin näyttää varmaan yhdelle yhtä ja toiselle toista.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mielessään hiljaa mumisee hän, olen tässä, oletko sinä siinä? Minne elämä meitä vie, joskus päättyy jokaisen tie. Loppujen lopuksi ihmisen elämä on kuin lukematon kirja. Jokainen miettii, mitä toisen ihmisen kirjan kansien välissä on, kunnes kirjan lukenut on ja tajuaa kirjan olleen paljon mielenkiintoisempi, kuin olisi osannut etukäteen arvata. Kirjan takakannen sulkiessaan jää miettimään, miksen lukenut tai kuunnellut tätä kirjaa ja ihmistä kirjan sivuilla jo aiemmin, tarkemmin?
