Hmm... tunteet, mitä ne edes pohjimmiltaan ovat ja miten muovautuvat pään sisäisiksi ajatuksiksi, hiljaisiksi kehon huudoiksi, juoksuaskeleen mittaisiksi harppauksiksi? Kuka määrittää, milloin lennokkaasti lyhyellä maakosketuksella, milloin pitkällä laahaavalla askeleella?
Tarkastellaan tällä kertaa yksinäisyyden tunnetta. Tuttu tunne jokaiselle jossakin elämän vaiheessa. Voi tuntea olevansa yhdessä tai muiden ympäröimä, vaikka olisi yksin. Taas toisaalta yksinäinen, vaikka ympärillä olisi ihmisiä, eikä olisi yksin. Riippuu varmaan paljon ihmisluonteesta, yksilöllinen tarve olla toisten ympäröimä tai ei. Joku haluaa olla aina lajitoveriensa keskellä, toinen vain toisinaan. Joku ei juuri koskaan. Erakoitakin lienee olemassa, ainakin fiktioissa.
Joka tapauksessa jostakin tunne kuin tunne nousee, jos tilanne ei ole yksilön perusolemuksen tai odotusten mukainen. Ajankohtakin merkityksellinen. Välillä on, välillä ei, samallakin ihmisellä. Toki voihan olla kyse siitäkin, ettei ole juuri oikeita ihmisiä lähellä haluttuna ajankohtana. Tai jos onkin, jää silti tyhjä olo. Jokin kaivo jää täyttymättä.
Sekin, että onko kyse pään sisäisestä asiasta vai fyysisestä tuntemuksesta? Moni voi varmaan vahvistaa, että tunne saattaa tulla muualtakin kuin pään sisältä. Rinnasta ehkä tyypillisimmin kyse. Voimakas paine tai raskas kivi, kuulee joskus sanottavan. Voi tietysti tehdä koko kehon olemuksenkin raskaaksi. Olisiko kuitenkin kyse molemmista, päästä ja kehosta? Ihminen taitaa olla psykofyysinen olento, jonka mieliala vaikuttaa olennaisesti kehon muihin osiin ja toimintoihin. Toki myös toisinpäin.
Onhan ihmisellä keinoja hallita tunteita, päivän aiheena olevaa yksinäisyyden kokemusta, hiljaista hyminää, sisäistä jyminää. Mikä kenellekin sitten sopii? Kirjallisuus lienee suurimpia riemuvoittoja tällä saralla, edes yhden nostaaksemme. Viime vuosina enenemässä määrin yleistyneet äänikirjat, kirjoittajien itsensä lukemina, jopa tekstikirjaa todellisempana, aidompana, kirjoittajan äänellä. Loputon lähde yksinäisyyden karien ohi navigoimiseen löytyy kirjoitetusta sanasta, toki myös itse kirjoittamisesta. Kirjoittava ihminen voi olla yksinäisen kaveri, ajatellut kirjoittaessaan toista, tekstiä syövää ihmistä. Tälle kertoen, tunteita antaen, mielikuvia kantaen. Voisiko kaiken sen korvata tulevaisuudessa tekoälyllä varustettu tekstiä suoltava chatbotti?
Miten sitten eläimet mahtavat kokea yhteisöllisyyden suhteessa yksinäisyyteen? Ylipäätään, onko eläimellä kykyä ajatella, miltä sen sisällä tuntuu? Tunne toki varmaan on, mutta kyky sen ymmärtämiseksi, että kyse on juuri yksinäisyyden tunteesta voi jäädä etäisemmäksi. Eläimillä, ainakin dokumenttien ja kirjallisuuden mukaan, asiat tapahtuvat enemmän vaistojen ja ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamien havaintojen varassa. Spontaanimmin, kai se sana, jota tässä yritetään hakea. Toki tuokin voi olla vajaa tulkinta, varmaan ihminenkin tuomittaisiin samaan kategoriaan jonkin ulkoisen tahon tarkastellessa ihmisen toimintakaavaa.
Se, että onko se sitten hyvä vai huono asia, ei voi tietää. Jos pääsisikin päiväksi valitsemansa eläimen kehon valtiaaksi ja saisi tuntea kaiken sen saman kuin asianomainen eläin itse, voisi ymmärtää tuostakin hieman enemmän. Ajatellaan vaikka sohvan selkänojalla lekottelevaa kissaa, joka näyttää nauravan isäntäperheen toilauksille. Nauraako se oikeasti ja sanoo, ettei voisi vähempää kiinnostaa vai ajatteleeko, että onpa tässä yksinäistä, kun ei toista kissaakaan talossa ole. Ei tuosta isäntäväestä henkiseksi kaveriksi ole, vaikka mieluusti hellivätkin. Saattaa jopa miettiä samalla, josko pääsisi päiväksi ihmisen kehoon tutkimaan tuon oudon lajin mielenlaatua. Jaa, ei sentään, kissana on parempi!
Niin ja mikä siinäkin on, että tunteisiin liittyviä asioita mielellään putkahtelee ihmisen, ehkä eläimenkin päähän juuri yöllä. Että, onko siinä yössä jokin tärkeämpi voima, joka yrittää kertoa meille sellaista mitä ei päivänvalossa kehtaa tai uskalla? Ei kai pelkkä pimeys tai auringon piilottelu horisontin takana voi olla verukkeena.
Vai onko kyse vaan siitä, että päivällä ajattelun kapasiteetti on valjastettu niin moneen muuhun asiaan, ettei jää aikaa enää syvällisemmille pohdinnoille. Kun rauhoitutaan yön viettoon ja päivän askareet takana, pitäisi saada levätä ja rauhoittua. Mutta ei, ei ei! Silloin alkaa ajatusten yövuoro. Pää lähteekin työstämään niitä asioita, joita ei päivällä ole ehtinyt. Onnellisia ovat ne, joille ei niin käy ja saa antaa pään käydä yöllä joutokäyntiä, lyhdyt sammutettuina.
Kyllä, pääsemmekin sen kysymyksen äärelle, onko yksinäisyydessä kyse vain yksinäisyyden tunteesta vai todellisesta yksinäisyydestä? Tosiasia taitaa olla sekin, että joskus ihminen saattaa itse pedata oman yksinäisyytensä. Elämän valttikorteista aikanaan jo biisissäkin laulettiin. Omilla toimillaan tai toimimattomuudellaan vahvistaa omaa ja muiden yhteistä käsitystä yksin vaeltajan imagosta, lonely rider, kuin vanhoissa lännenelokuvissa. Ei muita tarvitse ja sitä kautta jää loppuviimein yksin, ei pelkästään tunne jääneensä yksin.
Toki ihan vaan laiskuudestakin voi olla kyse, ei viitsitä pitää riittävästi yhteyksiä muihin ihmisiin, ei tunnu riittävän tärkeältä, ei anna tarpeeksi. Toisaalta tosiasia sekin, että lopulta ihminen on kuitenkin aina yksin.
Ihmisen tekemiin päätöksiin vaikuttaa lukuisa määrä eri tekijöitä, mutta viimekädessä päätökset asioista tehdään yksilön omassa päässä eli yksin. Sitäkään ei käy kiistäminen, ettei viimeiselle matkalle tästä näkyvästä maailmasta lähdettäisi yksin. Kannattaa siis opetella olemaan ja osata olla myös yksin.
Onko kyse siis sittenkään tunteesta vai oman tunteemme tuntemisesta? Tunnemmeko itseämme riittävän hyvin, jotta voisimme erottaa tunteen ja sen taakse kätkeytyvän elämän mittaisen kokemusten kirjon aiheuttaman todellisuuden? Yksinäisyyden tunteessa taitaakin olla kyse sekä opitusta, eletystä elämästä, että synnynnäisestä sisäänrakennetusta ominaisuudesta. Oppimisen arvoista voisikin olla osata yhdistellä näitä omaksi edukseen, sopivassa suhteessa toisiinsa nähden.
Niinpä niin, näin Satunnainen ohikulkija on taas kuluttanut palan elämästään, kuin myös sinun lukiessasi tätä, ihmetelessään ihmeellistä tunnemaailmaamme. Ei tämäkään tunne tämän tunnetummaksi tullut tällä ihmettelyllä. Vaikka tuo yksinäisyys on vain yksi lukuisista mahdollisista tunteistamme, siinäkin riittää pohdittavaa. Saati sitten koko ihmisen tunnekirjo, tunnemaraton ei ole vielä maalissa.
Työstetään asiaa kaikessa hiljaisuudessa, varjojen pidentyessä ja katsellaan minne maailmankaikkeus meitä vie. Pallo kiertää, ihmiset ja ihmisten tunteet pallon pinnalla rientää. Arvaamaton on pallomme tie, pallomme vie minne lie.
So liukenee nyt lenkille, napittaa kotimaista Before The Dawn tuotantoa korviin, kääntää volumet menosuuntaan ja antaa pään tyhjentyä tunteiden tuntemuksista, ajatusten arjesta.
Marraskuinen juoksukeli odottaa ulkona jo elämän tunnemaratoonareita.
