Vilkaisu 2023 taustapeiliin!

Käymme jo kohti tämän vuoden loppua ja on aika vilkaista taustapeiliin, mitä on saatu vuoden mittaan aikaiseksi tai jäänyt aikaiseksi saamatta. Näin äkkipäätä kysyttäessä pää tuntuu tyhjältä tai vähintäänkin pakanamaan kartalta, eikä kerro aikaansaaduksi yhtään mitään. Jospa hetkeksi pysähdytään ja tunnustellaan asiaa hieman tarkemmin. 

Oikeaan mielentilaan saatellen postauksen alustuksena voisi toimia "Matkustaja", "Kevyttä aallokkoa" tai vaikkapa "Sielu". Näistä, kohti tätä tekstiä, voi jokainen mielessään kuvitella auringonlaskun punertavassa taivaanrannassa kevyesti keinahtelevan hauraan riippusillan, jota pitkin ihminen kävelee syvempiin ajatuksiin. 

Satunnainen ohikulkija tarjoilee kahvit ja pöyhii tällä kertaa hieman liikuntaan liittyviä vuosisaldoja, matkailua ja elämyksiä, sekä lopuksi elämän kiusauksia. Mitä ne sitten lienevät, selviää vain hörppäämällä tarjottua kahvia ja lukemalla tarinat loppuun.

Tosiaan, taas kerran alkaapi olla vuoden tinki täynnä ja liikkumisen tavoitteet näyttävät tulleen saavutetuiksi. Olisiko tavoiteasetanta siis opittu vuosien saatossa ja sitä kautta suhteellisen oikein laadittu? Selvästikään tärkein asia ihmiselle ei ole kovien tavoitteiden tavoittelu, vaan vaatimattomien tavoitteiden tavoittaminen. Tavoitteiden tavoittamisella on motivoiva vaikutus, kokee saavuttaneensa jotakin.

Juoksu, joka eniten tänäkin vuonna So:lle osunut liikuntamuoto kelissä kuin kelissä, antoi tavoitteen 565 km sijaan 732 km, kun taas pyöräilytavoite 600 km täyttyi jo elokuun alkupuoliskolla ja päätyi reiluun 1000 km lukemaan. Sinällään hyvä, jotta pyöräilykilometrit kertyivät isolti kesän aikana, koska syksyn hiipiessä paikalle, yleensä katse kääntyy jo kohti maastopyöräilyä, eikä vastaavan mittaisia Garminille kelpaavia lenkkejä tahdo syntyä yhtä helposti enää. Kesän kuumimmat kilometrit taisivat muodostua työmatkapyöräilyssä eli hyötyliikunnan parissa. Ulkomaan fillarireissuahan ei tänä kesänä nähty.

Ystävämme rullaluistimet näkivät sauvojen viuhuvan 213 km verran vierellänsä. Renkaita vaihdeltiin jo keväällä, rengasvalinnan osuessa oikeaan. Luistelijan kelpas ja olo oli reipas. Yhtään hiertymää ei ole enää vuosiin saatu aikaiseksi. Johtuu hyvin istuvista luistimista ja nilkkaluuta suojaavista neopreenikumeista. Toki luistelutekniikan kehittymiselläkin osansa on, eikä lenkitkään ole viime vuosina olleet ihan aiempien vuosien mittaisia. 

Lopuille jäännöslajeille, melonta, luisteluhiihto ja kävely, tavoiteltavaksi jäi näin ollen enää reilu 300 km, kokonaistavoiteen 1650 km tullessa täyteen jo syyskuun alkupuoliskolla. Näistä kävelytavoite täyttyi lokakuun alussa, melonnan jäädessä ainoana lajina alle tavoiteasetannan.

Yhteenvetona mitatun kokonaisliikunnan määräksi saatiin siis tälle vuodelle reilu 2400 km, suunnitellun 1650 km sijaan. So huomaa vuoden liikuntatavoitteen täyttyneen reilusti ja siirtyy ajatuksissaan jo ensikauden uusiin tavoiteasetantatunnelmiin. Mitä todennäköisimmin kuluneen vuoden mitoitusta mukaillen se laaditaan, mutta aavistuksen verran enemmän ihmiseltä vaaditaan. Huomaamme mitoituksen olleen hieman alakanttiin, koska osa mittareista jo syksyllä vihreäksi pärähti. Tutkitaan, ennen kuin hutkitaan, mittareita säädetään ja tulevalle vuodelle uudet lukemat käännetään.

---

Kyllä, taidamme päästä vuoden taustapeilin toiseen aihekokonaisuuteen, matkoihin, musiikkiin, ym. elämyksiin. Tokihan samat asiat näkee So sivuston oikeassa marginaalissa olevasta arkistostakin, mutta jospa tätäkin kokonaisuutta sekunnin verran mutustelisi tarkemmin.

Rakkaille korville, kun tarjoili elämyksiä, Noumena ja Battle Beast, joista ajatus liukuu kohti Krakovaa, aina merimelonnan tunnelmiin asti. Toki paljon aikaa vietettiin myös maastopyörän selässä. Kaikkinensa elämyksiä tarjoilivat, sydämen sulattivat, ja tajunnan suurensivat. Ilman näitä tapahtumia elämä olisi jäänyt laihemmaksi, etäisemmäksi ja vähemmän tunnetta antavaksi.

Hetkiseksi, kun taustapeiliin hoksaa katseensa kääntää, huomaa, elämään mahtuneen monenlaista. Ihmismielen muisti on vaan sen verran lyhyt, ettei meinaa ilman muistuttamista jaksaa. Haluaa koko ajan uusia virikkeitä, ei vanhoja menneitä. Eteenpäin niin kovasti katsoo, uutta jo tahtoo. No joo, muistin ei tarvitse taakkaa kantaa, So sivusto huolettoman olon antaa ja muistot kaikki taitaa.

Joskus mielessä käynyt sekin, miten suu pannaan, jos Blogger päivänä eräänä sammuu, kaikki muistot kaatuu, alusta vaihtuu. Saisiko materiaalin sujuvasti migroitua alustalle toiselle vai pitäisikö laittaa asiat uudelle tolalle? 

Vai pitäisikö koko tarinoiden ketju uudelleen masteroida ja blogitapahtumien väliajat jälkimuistoilla työstää, kokonaisuudeksi kirjan kansien väliin. Kutoa kuin merimiehen villapaitaa, tekstien väliin raitaa, langalla angoran pehmoisen, saisimme siitä lämpöisen. Pelkona toki, ettei muisti riittävän hyvin kanna, eikä kaikkea ulos anna. Tulee liikaa myllättyä, ihmisten mielenkiinto asioihin kyllästettyä. Jo kertaalleen kirjoitettua ei halua rikkoa, kokonaisuutta muutella, Satunnaisen ohikulkijan seikkailuja, kaikille tuttuja.

---

Sepä se, vielä yksi asiakokonaisuus mahtui tähän vuoteen, ei asioista pienin, vaikka viimeiseksi jäikin. "Down from the Mountain", kute Allen Lande sanoo. Otetaan nyt ensin kuitenkin kuppi kahvia alle, jottei suut kuivumaan pääse.

Joskus ihmisen voi olla vaikea puhua asioista, jotka ovat itselleen tabuja tai ainakin sellaisia aiemmin olleet. Samat asiat, jotka tabuja itselle, ovat sitä tyypillisesti laajemmankin ihmisjoukon ajatuksissa. Sitä kautta kai ne yksilöllekin tabuiksi muodostuvat. Ei haluta erottua joukosta.

Jos asiaa olet mielessäsi jo pitkään pyöritellyt ja kielesi päällä maistellut, saatat huomata, ettet asian kanssa olekaan yksin. Maailmassa meitä on monta, joille sama asia voi olla muodostunut mielenmuuriksi. Muuri voi muodostua niin korkeaksi, ettet enää halua sen yli kiivetä, vaan alat miettiä vaihtoehtoja, josko voisi kiertää tai keksiä keinon murtaa koko muuri maan tasalle. No niin, ihmisen addiktioista siis kyse. Asia, jonka jokainen joutuu itse arviomaan omalla kohdallaan, eikä sitä koskea tai muuttaa voi kukaan toinen ihminen. Se matka on jokaisen kuljettava itse, tunnusteltava, tunnustettava ja suuntaa muutettava, jos siltä tuntuu. Jokainen voi olla vain oman itsensä kapteeni.

Satunnainen ohikulkija on tuntenut ja tunnustanut, ajan mittaan liikaa antautunut. Sitä myöten päässä ajatushautomon käyntiin saanut. Kuten eräs presidenttimme aikanaan sanoi "tarttis tehrä jottai".

No, mitä se "jottai" sitten voisi olla? Onko se sitä, että alkoholisti jättää korkin avaamatta vai sitä, että tupakoitsija jättää tupakka-askin ostamatta? Entä sokeriaddikti, jättää suklaalevyn ostamatta tai someaddikti, joka viettää viisi tuntia päivässä katsoen TikTokkia, jättää vain seuraamatta? Iskeekö fomo? Niinkö helppoa se on?

Neuvoja kaikki tyynni, jättää vain pois, miksi kantaa mukanaan jotakin vahingollista? Todellisuudessa, vain harvoin historian valossa tuonut lopullista onnea, ellei mitään muuta korjausliikettä ole tehty samalla. Jossakin vaiheessa taas korkki on auennut, menty tupakille, syöty irtokarkit ja sipsit vielä päälle tai vietetty liikaa aikaa somen ihmeellisessä maailmassa. Jos kaikki helppoa olisi, ei maailmaan tarvittaisi satoja ja taas satoja erilaisia diettejä, alkoholi-/tupakkalakko-ohjeita tai alaan liittyviä terapioita. Puhumattakaan näihin liittyvistä lääkehoidoista.

No mikä sitten ratkaisuksi? Hoblaa, vertaistuki, vertaistukiryhmän voima on vertaansa vailla. Ihmisen omat ajatukset ovat kuin kapea varjo siihen verrattuna, mitä vertaistukiryhmän jäsenet voivat toisilleen antaa. Yhdessä muurin voi kaataa. 

Ihmiset, joilla samoja ajatuksia ja kokemuksia, tietävät täsmälleen mitä olet omassa päässäsi miettinyt ja kohdallasi tuntenut. Ai miksi? No siksi, että nämä asiat ovat sellaisia, joita koetaan ja on koettu vuosikymmenten, satojen, ehkä jo aikojen alusta asti, samanlaisilla tunteilla. Ahdistus, häpeä, pelko, taakka, menetys, kuulostaako tutulta? Ihminen ei ole vuosisatojen saatossa juurikaan sisäisen minänsä osalta muuttunut, vain maailma ihmisen ympärillä on. Me olemme oman sisimpämme seppiä ja siinä pajassa työskentelemme aina viime kädessä yksin.

Kun ihminen on periaatteessa aina kuitenkin viimekädessä yksin, hän on heikko. Vaikka kuinka erakkoluonne olisi, jossakin menee raja, jolloin tarvitaan toista saman asian tuntevaa ihmistä rinnalle. Itseriittoisimmankaan ihmisen energia ei välttämättä riitä joka asiaan yksin. Jos keinoja ajatusten työstämiseen ei tarpeen tullen valaistuneelta ihmiseltä saada, kiivetään muuria pitkin, otteen lipsuessa, pääsemättä koskaan yli ja sitä kautta ihminen liukuu takaisin lähtöpisteeseen. Oli sitten kyse addiktiosta mistä tahansa.

Juuri tähän kohtaan osuu ryhmän luoma rento tunnelma, jota huumorikin voi välillä sävyttää. Ei tarvitse muuria kiivetä, ei pingottaa, ei jännittää. Voi asioista, vaikeistakin puhua mitä haluaa tai sitten olla puhumatta, jos siltä tuntuu. Kaikki tekeminen perustuu ihmisen omaan tunteeseen ja tahtoon. Vain oma uskallus on rajana, olet sitten paikanpäällä tai verkossa.

Joka tapauksessa, toisten ihmisten ongelmien ja ongelmattomuuksien kuuleminen ja sitä kautta omien asioiden oikeaan perspektiiviin sovittaminen, on hienoa. Tätä kautta ihminen voi todeta elämänilonsa lisääntyvän ja oikean suunnan hahmottuvan. Tätä tulevaisuuden majakkaa kohti on helppo navigoida ja muillekin suositella. 

Monta kompassia voi ihminen elämänsä aikana katsoa, toinen toistaan hähmäisempiä, kunhan viimein löytäisi sen oikean, neulan suuntiman korkeamman. Kaiken tiedon ja kokemuksen valossa, elämä kuin lastu laineen päällä tuulessa ajelehtii. Miksi et tarttuisi, jos ohi ajava joukko sinulle suunnan näyttää ja pelastusrenkaan heittää? 

Ryhmän tuki voi ihmisen oikeaan suuntaan työntää ja elämälle hyväksynnän myöntää.

Niinpä niin, elämänkynttilää molemmista päistä poltellessa, voi joskus huomata tulleensa vaiheeseen, jossa jo haluaa vauhtia hidastaa, vain kynttilän toista päätä valuttaa. Ihminen tajuaa olevansa kuolevainen, nuorukaisena taisi unohtaa sen. Tämänkin vuoden loppua kohden käydessä, ymmärtää taas yhden vuoden vähemmän olevan jäljellä. 

Eipä siinä, niin se on, tulevaisuus on arvaamaton ja eilinen jo nähty on, mitä siis jäljelle jää, on tämä hetki. Käyttäkäämme se hyvin, hallitusti, hillitysti, elämästä nauttien. Se tarjoilee mutkia yllätysten. Liikuntaa, ruokaa, rakkautta, uskontoa ja filosofiaa, niitä ja monia muita herkkuja meille ammentaa. 

Kuin lauantai-illan arvonnan lottokone, elämä palloja pudottelee, totuuksina niitä heittelee. Ei voi tietää mikä tapahtumapallo seuraavaksi putoaa tai minkälaista roolia se näyttelee. Osuuko laatimaasi lottoriviin, riviin numeroiden kirjon, valittuun kapeaan vai useimmiten kohdalle "tämä arpa ei voita" osuvaan. Joskus antaa ripauksen voiton tunnetta, rivillä numeroiden muutaman oikean. Saa tuntea elämän hienoutta, sijoitat riviin myös seuraavaan. Elämänlottoa jatkaa haluat, riviä uutta jo innokkaasti rakennat.

Näillä saatesanoilla Satunnainen ohikulkija kannustaa ihmistä käymään luottavaisin mielin kohti tulevaa vuotta ja kysyy samalla, mitkä ovat sinun kuluneen vuoden tapahtumasi? Ehditkö katsoa taustapeiliin vai onko jo kiire uusiin haasteisiin, lottokoneemme tapahtumapalloihin seuraaviin?

Hyvää, kohta alkavaa uutta vuotta kaikille! 🎉🎆🎉🎇

Elämän tunnemaraton

Hmm... tunteet, mitä ne edes pohjimmiltaan ovat ja miten muovautuvat pään sisäisiksi ajatuksiksi, hiljaisiksi kehon huudoiksi, juoksuaskeleen mittaisiksi harppauksiksi? Kuka määrittää, milloin lennokkaasti lyhyellä maakosketuksella, milloin pitkällä laahaavalla askeleella?

Tarkastellaan tällä kertaa yksinäisyyden tunnetta. Tuttu tunne jokaiselle jossakin elämän vaiheessa. Voi tuntea olevansa yhdessä tai muiden ympäröimä, vaikka olisi yksin. Taas toisaalta yksinäinen, vaikka ympärillä olisi ihmisiä, eikä olisi yksin. Riippuu varmaan paljon ihmisluonteesta, yksilöllinen tarve olla toisten ympäröimä tai ei. Joku haluaa olla aina lajitoveriensa keskellä, toinen vain toisinaan. Joku ei juuri koskaan. Erakoitakin lienee olemassa, ainakin fiktioissa.

Joka tapauksessa jostakin tunne kuin tunne nousee, jos tilanne ei ole yksilön perusolemuksen tai odotusten mukainen. Ajankohtakin merkityksellinen. Välillä on, välillä ei, samallakin ihmisellä. Toki voihan olla kyse siitäkin, ettei ole juuri oikeita ihmisiä lähellä haluttuna ajankohtana. Tai jos onkin, jää silti tyhjä olo. Jokin kaivo jää täyttymättä.

Sekin, että onko kyse pään sisäisestä asiasta vai fyysisestä tuntemuksesta? Moni voi varmaan vahvistaa, että tunne saattaa tulla muualtakin kuin pään sisältä. Rinnasta ehkä tyypillisimmin kyse. Voimakas paine tai raskas kivi, kuulee joskus sanottavan. Voi tietysti tehdä koko kehon olemuksenkin raskaaksi. Olisiko kuitenkin kyse molemmista, päästä ja kehosta? Ihminen taitaa olla psykofyysinen olento, jonka mieliala vaikuttaa olennaisesti kehon muihin osiin ja toimintoihin. Toki myös toisinpäin. 

Onhan ihmisellä keinoja hallita tunteita, päivän aiheena olevaa yksinäisyyden kokemusta, hiljaista hyminää, sisäistä jyminää. Mikä kenellekin sitten sopii? Kirjallisuus lienee suurimpia riemuvoittoja tällä saralla, edes yhden nostaaksemme. Viime vuosina enenemässä määrin yleistyneet äänikirjat, kirjoittajien itsensä lukemina, jopa tekstikirjaa todellisempana, aidompana, kirjoittajan äänellä. Loputon lähde yksinäisyyden karien ohi navigoimiseen löytyy kirjoitetusta sanasta, toki myös itse kirjoittamisesta. Kirjoittava ihminen voi olla yksinäisen kaveri, ajatellut kirjoittaessaan toista, tekstiä syövää ihmistä. Tälle kertoen, tunteita antaen, mielikuvia kantaen. Voisiko kaiken sen korvata tulevaisuudessa tekoälyllä varustettu tekstiä suoltava chatbotti?

Miten sitten eläimet mahtavat kokea yhteisöllisyyden suhteessa yksinäisyyteen? Ylipäätään, onko eläimellä kykyä ajatella, miltä sen sisällä tuntuu? Tunne toki varmaan on, mutta kyky sen ymmärtämiseksi, että kyse on juuri yksinäisyyden tunteesta voi jäädä etäisemmäksi. Eläimillä, ainakin dokumenttien ja kirjallisuuden mukaan, asiat tapahtuvat enemmän vaistojen ja ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamien havaintojen varassa. Spontaanimmin, kai se sana, jota tässä yritetään hakea. Toki tuokin voi olla vajaa tulkinta, varmaan ihminenkin tuomittaisiin samaan kategoriaan jonkin ulkoisen tahon tarkastellessa ihmisen toimintakaavaa.

Se, että onko se sitten hyvä vai huono asia, ei voi tietää. Jos pääsisikin päiväksi valitsemansa eläimen kehon valtiaaksi ja saisi tuntea kaiken sen saman kuin asianomainen eläin itse, voisi ymmärtää tuostakin hieman enemmän. Ajatellaan vaikka sohvan selkänojalla lekottelevaa kissaa, joka näyttää nauravan isäntäperheen toilauksille. Nauraako se oikeasti ja sanoo, ettei voisi vähempää kiinnostaa vai ajatteleeko, että onpa tässä yksinäistä, kun ei toista kissaakaan talossa ole. Ei tuosta isäntäväestä henkiseksi kaveriksi ole, vaikka mieluusti hellivätkin. Saattaa jopa miettiä samalla, josko pääsisi päiväksi ihmisen kehoon tutkimaan tuon oudon lajin mielenlaatua. Jaa, ei sentään, kissana on parempi!

Niin ja mikä siinäkin on, että tunteisiin liittyviä asioita mielellään putkahtelee ihmisen, ehkä eläimenkin päähän juuri yöllä. Että, onko siinä yössä jokin tärkeämpi voima, joka yrittää kertoa meille sellaista mitä ei päivänvalossa kehtaa tai uskalla? Ei kai pelkkä pimeys tai auringon piilottelu horisontin takana voi olla verukkeena. 

Vai onko kyse vaan siitä, että päivällä ajattelun kapasiteetti on valjastettu niin moneen muuhun asiaan, ettei jää aikaa enää syvällisemmille pohdinnoille. Kun rauhoitutaan yön viettoon ja päivän askareet takana, pitäisi saada levätä ja rauhoittua. Mutta ei, ei ei! Silloin alkaa ajatusten yövuoro. Pää lähteekin työstämään niitä asioita, joita ei päivällä ole ehtinyt. Onnellisia ovat ne, joille ei niin käy ja saa antaa pään käydä yöllä joutokäyntiä, lyhdyt sammutettuina.

Kyllä, pääsemmekin sen kysymyksen äärelle, onko yksinäisyydessä kyse vain yksinäisyyden tunteesta vai todellisesta yksinäisyydestä? Tosiasia taitaa olla sekin, että joskus ihminen saattaa itse pedata oman yksinäisyytensä. Elämän valttikorteista aikanaan jo biisissäkin laulettiin. Omilla toimillaan tai toimimattomuudellaan vahvistaa omaa ja muiden yhteistä käsitystä yksin vaeltajan imagosta, lonely rider, kuin vanhoissa lännenelokuvissa. Ei muita tarvitse ja sitä kautta jää loppuviimein yksin, ei pelkästään tunne jääneensä yksin. 

Toki ihan vaan laiskuudestakin voi olla kyse, ei viitsitä pitää riittävästi yhteyksiä muihin ihmisiin, ei tunnu riittävän tärkeältä, ei anna tarpeeksi. Toisaalta tosiasia sekin, että lopulta ihminen on kuitenkin aina yksin. 

Ihmisen tekemiin päätöksiin vaikuttaa lukuisa määrä eri tekijöitä, mutta viimekädessä päätökset asioista tehdään yksilön omassa päässä eli yksin. Sitäkään ei käy kiistäminen, ettei viimeiselle matkalle tästä näkyvästä maailmasta lähdettäisi yksin. Kannattaa siis opetella olemaan ja osata olla myös yksin.

Onko kyse siis sittenkään tunteesta vai oman tunteemme tuntemisesta? Tunnemmeko itseämme riittävän hyvin, jotta voisimme erottaa tunteen ja sen taakse kätkeytyvän elämän mittaisen kokemusten kirjon aiheuttaman todellisuuden? Yksinäisyyden tunteessa taitaakin olla kyse sekä opitusta, eletystä elämästä, että synnynnäisestä sisäänrakennetusta ominaisuudesta. Oppimisen arvoista voisikin olla osata yhdistellä näitä omaksi edukseen, sopivassa suhteessa toisiinsa nähden.

Niinpä niin, näin Satunnainen ohikulkija on taas kuluttanut palan elämästään, kuin myös sinun lukiessasi tätä, ihmetelessään ihmeellistä tunnemaailmaamme. Ei tämäkään tunne tämän tunnetummaksi tullut tällä ihmettelyllä. Vaikka tuo yksinäisyys on vain yksi lukuisista mahdollisista tunteistamme, siinäkin riittää pohdittavaa. Saati sitten koko ihmisen tunnekirjo, tunnemaraton ei ole vielä maalissa.

Työstetään asiaa kaikessa hiljaisuudessa, varjojen pidentyessä ja katsellaan minne maailmankaikkeus meitä vie. Pallo kiertää, ihmiset ja ihmisten tunteet pallon pinnalla rientää. Arvaamaton on pallomme tie, pallomme vie minne lie.

So liukenee nyt lenkille, napittaa kotimaista Before The Dawn tuotantoa korviin, kääntää volumet menosuuntaan ja antaa pään tyhjentyä tunteiden tuntemuksista, ajatusten arjesta. 

Marraskuinen juoksukeli odottaa ulkona jo elämän tunnemaratoonareita.

Vantaan kymppi 23

Näin syksyn tullen juostaan vielä kesäkauden viimeisiä kisatapahtumia. Tällä kertaa Satunaisen ohikulkijan jalan alle on jäämässä Vantaan maratonin asfalttikadut. Toki tapahtumaan on vielä aikaa puolentoista kuukauden verran, mutta ei haittaa. Voimme aloitella jo fiilistelyt ja vähän tunnustella mielialoja tulevaa kisaa ajatellen.

Tosiasia, joka on todettava ihan alkuun, So:n oikea olkapää ollut sekaisin viikon verran. Homma lähti liikkeelle olkapäätreenistä käsipainoilla eli perustyönnöt ylöspäin. Eikä varmaan perimiltään kyse ollut siitä, koska sitä on tehty vuosikymmenet ennenkin, vaan sen jälkeen tehdyistä sivunostoista pienillä painolevyillä. Eli 90° etukeno seisten, jalat haarallaan ja 1,25 kg vai olisivatko olleet 2,5 kg levyt käsissä sivulle nostoja. Aijai, tekee nannaa lapojen selkälihaksille ja tapaolkapäille. 

Tämän tekemisen sivuoireena, omatoimisen nettiselvittelyn kertoman mukaan, olemme saaneet aikaiseksi kiertäjänkalvosimen repeämän tai ainakin jonkin asteisen tulehduksen. Nukkumaan mennessä vaivaa eniten, vain kaksi asentoa, joissa voi nukkua. Tyynyä ei voi käyttää, kyljellään maatessa pään tulee roikkua vasemman olkapään varassa. Oikealla, ongelmakyljellä ei voi nukkua ollenkaan. 

Viikon verran riitti vanhoja kaapista löytyneitä Burana 600:a, mutta ne on nyt syöty. Tälle päivälle vaati puhelinvastaanoton kautta yhteyden lääkäriin, joka laittoikin kuurin kipulääkkeitä. Sinällään jännä, että juoksussa ei juurikaan olkapää/lavan alueet tunnu, joten lenkkiä on voinut tehdä normaaliin tapaan. Kaiken kukkuraksi työmatkafillaroinnillekin tuli kuluneen viikon aikana uusi ennätys Garminin onnitellessa ja kertoessa keskinopeuden olleen 27,1 km/h. Olisko ollut vaan niin kova kiire päästä pois fillarin päältä? Fillaroinnistahan tuo olkapää ei oikein tykännyt, käsiä kun joutuu eteen hieman venyttämään kippuratangolle. Sanoi so, so, mitä sinä teet So, tuosta seuraa soronoo.

                 

Kolmiolääkkeellä omat vaikutuksensa näyttää olevan. Hieman latistunut olo, kuin pienessä sumussa tunnelia pitkin kulkisi, maanalaista katakombia tallustelisi.

Viikon päätteeksi So huomaa, ettei noilla kipulääkkeillä juuri ollut vaikutusta olkapäähän, lähinnä laittoivat mielen maisemaan suodattimia, tummensivat ajatusta. Mutta, mutta, ei niin paljon pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Rouva toi tuliasia Suomenlahden takaa. Tämä voide vaikuttaa olevan tiukkaa tavaraa. Heti seuraavana päivänä olkapää jo parempi. 

- - -

No niin, vielä olisi kolmisen viikkoa maratonille aikaa. Sama aika jo käytetty oikeanpuoleisen kolmipäisen olkalihaksen palautteluun. Edelleen yöt vaikeita, makuulla eniten vaivaa ja nukkumista haittaa. Uusi kuuri jouduttiin lääkäriltä hakemaan, tosin viimeisen viikon aikana ilman menty jo osan aikaa. 

Mutta, jännä havaita, ettei kaikkea tekemistä sentään jarruta. Sauvarullaluistelu sujuu ja 30 km lenkki meni leppoisasti viime viikonloppuna. Samoin kesän lämpöjen jatkuessa näin pitkälle syksyyn, on saanut useamman kerran nostella maantiefillaria seinäkoukusta alas työmatkapyöräilyä maistelemaan. Männä viikollakin kahdenkymmenen asteen lämmöissä pääsi kulkemaan. Edelleen tuo fillarointi vaikuttaa heikommin olkaa hellivältä vaihtoehdolta. Varsinkin asfaltissa olevien töyssyjen kohdalla, jolloin painoa tangolla vähennetään ja keskivartalon varassa käsi enemmän roikkuu. Helpoiten sujuu, jos reilusti painoa saa tankoa vasten nojailla.

Ehkä tästä vielä noustaan ja kohti Vantaan maratonia voi katseen suunnata. Kesää on vielä jäljellä...

- - -

Jo vain, on pallomme pyörinyt ja vielä pitäisi kuusi kierrosta jaksaa oman akselinsa ympäri kierähtää, jotta kisaviikonloppuun pääsemme. Nyt on jo viikon verran ilman olkasärkyä nukkuessa pärjäilty ja särkylääkkeetkin taakse jäänyttä elämää. 

Tänään vetäisty reilu kympin testilenkki keskarilla 12,4 km/h. Hyvältä näyttää, ei ole erikseen yritetty nopeutta hakea, homma mennyt itsekseen oikeaan suuntaan ja samalla keskisyke laskenut tasaisesti. Ei haittaa, otetaan juoksukunnon kasvu ilolla vastaan. Garmin pääsi onnittelemaan pitkästä aikaa uuden kympin ennätyksen muodostumisesta. Otamme senkin tyytyväisenä vastaan ja hyväksymme kysymyksen, "Haluatko tallentaa uutena 10 km ennätyksenä?", no mikä ettei.

- - -

Vihdoin viimein olemme kisapäivän aamussa. Startti jo vartin yli yksitoista, joten ei paljoa ehdi ihmetellä ennen paikanpäälle hakeutumista. Tottahan toki kahvit ja aamuiset protskujuomat kuitenkin, jotta ei heti energiat lopu. Kymppi sen verran lyhyt veto, ettei kummempia kaipaa. Totahan muutenkin juostaan säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin. Pitäisi olla rutiinia.

Kisapaikalla Tikkurilan urheilutalossa kisatoimisto, josta jokainen hakee omatoimisesti numerolappunsa pyykkinarulta. Oli siis pingotettu naruja halliin ja laput roikkuivat siellä, kuin ripustetut pyykit konsanaan.

Kympin nipusta So:n lappu löytyi ja pääsimme tutkailemaan paikalla olevia myyntikojuja, joissa kaikenlaista juoksuun liittyvää materiaalia tarjolla kengistä puseroihin ja blendereistä geeleihin.

Musiikin pauhatessa paikallisista ämyreistä, kansa vaelsi pitkin urheilutalon käytäviä, etsien kukin mitä lie, vessaa ilmeisesti suurin osa. Niiden edustoille alkoikin jo syntyä jonoa. Osa vaihtoi vielä vaatteita kevyempiin juoksukuteisiin hallin katsomossa.

Jo vain kello tuli 11.10 ja kuuluttaja ilmoitti aikaa lähtöön olevan jäljellä 5 min. Kympin porukka, kahden ja puolen sadan lähtijän luokkaa, valmistautuivat lähtöviivalla, laukausta odotellen.

"PAM" ja sitten liikkeelle. Kuuluttaja toivotti vielä hyvää matkaa ja huuteli hyvän juoksukelin vallitsevan. Niinhän se tekikin, ei sadetta, tosin pilvistä, 13 astetta lämpöä. Kellosta laitettu mittari pyörimään ja musiikit korville. 

Nyt olisi ajatuksena ottaa heti alkumatkasta reipas ote hommaan. Viimeaikaisten tuntemusten valossa oli syytä odottaa sujuvaa juoksua. Ensimmäinen 5 km keskinopeudella 12,7 km/h, mentiin siis ihan So:n kykyjen ylärajalla. Tosin ei pahalta yhtään tuntunut tässä vaiheessa. 

Reitti oli suunniteltu kulkemaan urheilutalolta etelän kautta kiertäen Tikkurilan länsipuolelle, mutkitellen kohti pohjoista ja sieltä taas Talvikkitien itäpuolta laskeutuen takaisin urheilutalon pihalle pystytetylle maalialueelle.

Viiden kilometrin kohdalla alkoi reipas matkavauhti vaikuttaa So:n jaksamiseen. Väkisin hiipui mieleen rasittuneen ihmisen ajatuksia, jotka kertoivat kehon haluavan välillä kävellä. Nämä ajatukset painettiin taka-alalle miettien aikaisempien juoksukokemusten maaliintulohetkiä, jolloin yleensä se riemun tunne on voittamaton. Sitä on hyvä miettiä, jos vaikealta tuntuu, samalla lisäten äänenvoimakkuutta korvanappeihin. Tässä vaiheessa kuuntelussa olikin sopivasti alkamassa Before The Dawn "Cross to Bear", jolla sai potkittua lisää vauhtia ajatuksiin.

Valitettavasti kinttuihin asti Before The Down ei hyvästä yrityksestä huolimatta valunut, vaan nopeus hiipui 5-7 km matkaosuuden ajaksi reiluun 12 km/h, välillä käväisten allekin. 

Mutta eipä mittään, näkösällä reissun toinen juottola. Ensimmäinen jätettiin väliin ja nyt maistuikin mukillinen urkkajuomaa. Tässä vaiheessa oli jo pientä sadetta antanut hyvän aikaa. Sen viilentävä vaikutus näytti olevan juoksijoiden mieleen ja otettiin ilolla vastaan. Olihan se Ilmatieteenlaitoskin tällaista sateen uhkaa lupaillut aamupäivän päätteeksi.

Vaatteiden kastuessa lisää näytti Garmin ja reitin varrella olevat kyltit matkaa olevan jäljellä enää alle kolme kilometriä. Taisi urheilujuomankin energiat siirtyä elimistön käyttöön pikkuhiljaa. Tunne jaksamisesta alkoi itää.

Kahdeksan kilometriä tullessa täyteen, olo oli jo melko palautunut ja mentiin taas 12,7 km/h, välillä ylikin. Samalla kellon lyömällä, kelloon oli vaihtunut Brymir "Voices in the Sky". Oli siis aika lyödä lisää pökköä pesään ja antaa mennä musiikin lentävällä energialla täydellä höyryllä. Selkää alkoi tulla vastaan, ilmeisesti monella alkumatka otettu turhan reippaasti. Ei haittaa, So painaa...

Lenkin lopussa vielä kevyen liikenteen ylikulkusilta, jonka jälkeen toimitsijatytöt tarjoilivat geelejä halukkaille lennossa. Toki otettiin tämäkin vastaan, ilmeisesti enemmän oli tarkoitettu kuitenkin pitemmän matkan juoksijoille, puolikkaalle tai maratonille, jotka jatkavat maalin ohittaen uusille kierroksille. 

Tästä enää kivenheitto maalialueelle, siellä jo kuhinaa näyttä olevan. Nyt kaikki peliin! Jos ei muuta niin pitää edes näyttää yrittävänsä täysillä maaliin tultaessa, tiedä ketä tuttu siellä on katsomassa. Maaliviiva ylitettiinkin Brymir "Fly With Me" lennokkaasti pauhaten korviin, kuuluttajan samalla luetellessa loppuaikoja. Viimeinen kanssakilpailijan ohituskin saatiin vielä mahtumaan maalisuoralle, muutama metri ennen viivaa, juoksijan palkinto.

Aijai, se oli sitten siinä ja tämä oli tässä. Hetikohta maaliin päästyä kaverit olivatkin jo ojentamassa mitalia ja opastamassa kohti pöydille varattuja eväspusseja. Toki banaanin puolikas ja pari suolakurkkuakin maistuivat tähän lenkin päätteeksi, Vichyllä alas huuhtoen.

Yhteenvetona, Vantaan maraton todettu leppoisaksi ja hyvin järjestetyksi tapahtumaksi, jota Satunnainen ohikulkija tulee kunnioittamaan osallistumisellaan jatkossakin. Miellyttävä reitti, muutamalla kevyellä nousulla, muuten kohtalaisen tasaista kaupunkimiljöötä. Sopii hyvin kesäkauden päätöskisaksi, suositus 5/5.

Kelvenne, sinäkö se oot...

niin monen vuoden jälkeen muistatko mua? Kuin suussa sulava suklaa, Päijänteen kansallispuiston herkku, on pitänyt Satunnaisen ohiretkeilijän seuruetta pihdeissään koko päivän, nimittäin tuulipihdeissä. Saaren länsirannan Isohieta on näyttänyt länsituulen olevan voimakas, mielialaankin vaikuttava ilmiö, Forecan mukaan 7 m/s.

No, joka tapauksessa neljän hengen retkikunnan, parin yön reissusta puhutaan. Katsellaan mielenkiinnolla loppukesällä vietetyn reissun kattausta.

Pienen saarikierroksen antina saimme nähdä minkälainen keidas voi olla saaren itäranta, joka tyvenen puolella. Miellyttävää uimarantaakin löytyy hyvällä hiekkapohjalla. No, josko yhden yön tässä tuulessa ja tuiskussa jaksaisi, toinen saisi olla jo tuuletonta, rauhallista rantaa.

Katsotaan päivän illaksi kääntyessä jaksammeko tuulta vastustella. Varusteitakaan, kun ei ihminen kovin kauaksi viitsisi rannan tuntumasta kantaa. Ei rinkkoja selkään ole suotu, kasseja ja pusseja sitäkin enemmän, hetkessä eläjille.

Tosiaan, ei tämä saari kokonaan uusi tuttavuus So:lle ole, vaikka tämä pohjoispääty sitä onkin. Toki retkikuntamme muille jäsenille uusi kokemus ja sitä kautta aina mielenkiintoisempi pitäisi olla. Odotukset korkealla ja kesämieli lennokkaana.

So tässä saaressa vuonna 2019 meloen käynyt on. Silloin oli keli verraton ja Hinttolan hiekkojen tarjoilema kokemus uskomaton. Saaren itäpuolelle ja hieman etelämmäksi sijoittuu se ranta, upea lahden pohjukka.

Mielenkiintoinen tapahtuma mahtui tähänkin päivään tai oikeastaan kaksikin. Ensimmäinen taisi olla paikallinen venetaksi, joka toi tämän porukan aamupäivällä saaren Isohiedalle etukäteen sovitusti. Mukava kaveri ohjastamassa pienehköä hyttivenettä, 250 hv Yamahan potkiessa perus HT venettä isommalle kulkupelille vauhtia.

Suoraan hiekkarannalle tarjoili, josta So kahlaten työnsi menopelin takaisin järvelle kaverin peruuttaessa vasta-aallokkoon. Matalasta hiekkarannasta, kun ei ole ihan helppo peruutella pois tuulen painaessa venettä takaisin rantaan, eikä potkuria saa laskettua riittävän alas, jotta vetoa syntyisi lapoihin tarpeeksi. Pääsi kuitenkin pikkuhiljaa liikkeelle ja huuteli tulevansa sitten myöhemmin sovitusti hakemaan.

No, mutta sittenhän homma meni edelleen mielenkiintoisemmaksi, iltapäivällä saarikierrosta kävellessämme. Itärannalle Kelvenneenniemen pohjukkaan oli kotiutunut perhe, joiden kanssa muutama sana vaihdettiin. Pienen jutustelun jälkeen katse osui rannan vesirajalle parkkeerattuun lentokoneeseen, vesitasoon ponttooneilla. So:n asiaa tiedustellessa teltan isäntä kertoi heidän tulleen kyseisellä menopelillä rannalle. Kuulemma ylhäältä näkee paremmin hyvät auringonottorannat. Me uskomme tämän täysin, asia vilpitön. Kieltämättä harvemmin tullut vastaan näillä saarireissuilla ihmistä, joka olisi paikalle omalla lentokoneellaan suhannut. Mutta, ei kai siinä. Ilmeisesti ihan laillista hommaa sekin on. So arvostaa!

Jaa… ei auta, nyt riitti, tässähän tulee kipeäksi ennen kuin ilta ehtii edes yöksi kääntyä. So kerää nyt riipparinsa ja käy, perustaa etäpisteen tälle base campille. Ei ole iso homma vaihtaa leiripaikkaa muutaman askeleen päähän. Muu retkikunta seuraa, jos siltä tuntuu. Emme kaukana toisistamme ole kuitenkaan, vaikkei seuraisikaan. Vain saaren hiekkapohjainen harjanne välissä ja maailma kuin toiselta planeetalta. Ihana hiljaisuus, poissa on tuuli, tilalla lintujen laulua ja kevyttä huminaa korkeiden mäntyjen latvoissa. Täällä tarjoillaan luontoa parasta, puiden väliä riipparille, tilaa ajatuksille. Olisipa se muukin seurue tullut ihastelemaan tätä luonnonrauhaa.

Kellon hiipiessä kohti 23:30, alkaa maisema tummua. Tarpin alta, riipparista katseltuna, jokunen hyttynen verkon ulkopuolella hämärtyvää taivasta vasten näyttää surraavan. Edelleen länsituuli 4 m/s tarjoilee tälle saarelle. Ei osu tähän monttuun, mutta base camppiin jäänyttä retkikuntaa taitaa kurittaa, sissos sentään, vähän tuokin huolettaa.

Aijai, mitä biisejä se Spotifymme Suomen lista, siis viime vuoden lista, tarjoilee Satunnaisen riippailijan iltakorviin. Niin, tänä vuonna ei tunnu olevan ihan vastaavaa. Että, onko sekin niin, kuten aikanaan, kun Viking ja Silja hankkivat uusia laivoja parin vuoden sisään useamman perä jälkeen. Nuori ihminen luuli, että tämä on se normaali laivavarustamojen hankintatahti ja Suomen laivaliikenne on se, mitä muukin maailma tekee? Myöhemmin ymmärsi, että sattui vain oma elämä osumaan oikeaan saumaan, eikä vastaavaa uushankintatahtia ole sen koomin nähty.

Mieleen tahtoo lipua sama musiikin suhteen. Tokihan noita hittejä tänä kesänäkin on tullut uunista ulos, mutta viime vuonna tuli niin monta, että ihminen sokaistui ja luuli tämän olevan ikuista, jokavuotinen ilmiö. Kuin uusien laivojen loisto, virta biisien, Spotifyn toisto, tarjoili tunteen suuremman, kuluvaa vuotta isomman. Niinpä, jokainen vuosi taitaa olla erilainen ja muuttuu osaksi kokonaisuutta.

Toinen Kelvennekesän päivä

Kyllä, 03:42 näyttää. So kuulee, tuuli ei ole antanut yhtään periksi. Puiden latvat puhuvat samaa kieltä kuin illalla leirin levolle laskiessa. Taitavat edelleen illan viimeistä rukousta suorittaa. Mutta, missä sinä olet, valkoinen korvaääneni? Toisen löysin, missä toinen, senkin oman tiesi kulkija. Tuhmeliini, siellähän sinä olet, olitkin karannut makuupussin sisään, hyvä kun löydyit, eksynyt flatus, vasen korvanappi. Laitamme sinut takaisin koteloosi tässä pimeyden keskellä ja jatkamme unia.

Hyttynen edelleen matsämaailmassa kuuluu vaikuttavan. Ei montaa ole. Että, se metsän ainoakin ihmisen korvaan onnistuu inisemään. Aamuyössä tuntuu viilenevä ilma. Pakottaa ihmisen kaivamaan lisää vaatetta laukusta. Hetkinen, mikä on tuo omituinen ääni, joka lähestyy metsässä? So siirtyy tarpin ulkopuolelle hetkeksi aamutoimiin tarkkailemaan pimeydessä lähestyvää ääntä.

Kyllä, kyllä, myöhemmin päivänvalo tietää kertoa omituisen äänen johtuneen kahden toisiinsa nojaavan männyn halauksesta ja siitä ilmoille kantautuneesta narinasta. Lemmenkipeitä, kun nuo puutkin ovat.

Päivänvalo kertoo muutakin, seurueemme toteaa ruokarosvon vierailleen yöllä base campissä, retkikunnan nukkuessa onnellisen tietämättöminä tapahtumista. Ruokakassien ollessa leirin keskellä, oli joku eläin osannut valita muovipusseista juuri sen, joka sisälsi retken herkut, toki muutakin. Oli raahannut kassin leirin ulkopuolelle, raadellut paketeista esiin ja pistellyt parempiin suihin Gifflar kanelipullat, keksit, sekä Bågen ja reissumies leivät.

Taisi rosvollamme olla isompi nälkä ja nautti ateriansa alku- sekä jälkiruokineen päivineen. Juomaksi oli valinnut ja pitkälle metsään raahannut 1,5 litran Pirkka Jaffa pullon. Samassa rytäkässä näyttää kelvanneen myös punainen istuinalusta muovipusseineen palanpainikkeeksi. Ei niin nogonuukaa taida olla. Että, olisko joku Ahma, Ilves tai Mäyrä näin kovakouraista sorttia. Kunnon murtovarkaan tapaan kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin vatsalleen sanonut ”kiitos” ja röyhtäissyt päälle. Roskat jätti muiden ihmeteltäväksi.

No, mitä sitten päivä tarjoili? Totta kai kovaa tuulta länsirannalle, itäranta tyven. Uintia, metsässä ja rannoilla kävelyä, sekä saareen tutustumista. Uusia retkeläisiä myös saapui saareen ja telttoja rannalle toi. Samaan aikaan osa jo omia varusteitaan pakkaili ja oli lähdössä pois, mennessään huuteli moi.

Näyttää tällaisessa saaressa oleva jatkuva liikenne sisään ja ulos retkeilijöiden suhteen. Aijai, onpa vesi kirkasta.

Illalla, päivän päätteeksi muistellessamme kaikkia päivän kommelluksia, vaikuttaa siltä kuin seurue ensimmäistä kertaa retkellä olisi. Totuus kuitenkin ihan toinen. Melko kokeneita pitäisi olla suurimman osan porukasta.

No ajatellaan nyt vaikka sitäkin, kun metsän olento oman osansa retken ruuista otti, huokaistiin helpotuksesta, ”onhan meillä edelleen reilusti mummon muusia, vettä, limpparia ja pari tölkkiä lihapullia kastikkeessakin". No, kuinka ollakkaan, vaikka noita kaasukeittimen kaasusäiliöitä kaksi oli matkassa, toinenkin loppui ennen nuorison aamupalojen valmistumista.

Jokainen voi arvata, metsäpalovaroituksen aikaan, minkä näköisiä olivat kasvojen ilmeet, kun So ilmoitti, ettei näitä enempää ole ja yleensä ovat riittäneet moneen retkeen. Että, olisko ollut tuo uudempi, ennalta koskematon säiliö jotenkin viallinen ja vuotanut osan kaasusta pitkin taivaan tuulia? Grillipaikallekaan ei oikein uskalla nyt tulia laittaa, varsinkaan tässä tuulessa, eikä hormilla varustettua katosta ole täälläkään.

So kiirehti toteamaan,"huoli pois, ihminen syö vaikka pieniä kiviä, ellei muuta ole saatavilla". Mutta, mutta… luodessaan näytösluonteisesti mummonmuusia juomamukiin kylmällä vedellä ja lisätessään joukkoon Jalostajan kylmän tölkin jähmettyneitä ruskeakastikkeen lihapullia, olo veti hieman heikoksi, eikä voinut tätä sekavan näköistä, vaalean harmaata seosta muille suositella. Ihan vaan saaren ruokavinkkinä voi kertoa, ei sekoitu kylmään veteen, jää kokkareille.

Noh, seuraava paivän oppi tuli vaatteiden tärkeydestä muuttuvissa olosuhteissa. Lämpötilojen puolesta Ilmatieteenlaitos ja Foreca lupailivat 18-19 astetta, mutta huomioimatta jäi 5-7 m/s länsituuli. Tuo Kelventeen Isohieta, kun on leirinnän kannalta juuri tulilinjalla. Olisi vaatinut lähes syksyn pukeutumisen haalareineen, hanskoineen ja pipoineen päivineen. Yöllä sai laittaa kaikki mukana olevat vaatteet päälle, sadeasua myöten.

Niin, sekin vielä, että jos mieleesi juolahti ajatus, ”miksi ette kutsuneet venetaksia hakemaan”? Niinpä, sitä suunniteltiinkin, mutta vene oli jo varattu muualle, eikä sopinut tämä reitti koko päivälle. Kyllä, joskus ihmisen on vaan tyydyttävä omiin valintoihinsa ja pärjättävä sillä mitä on. Ei tässä kuitenkaan mistään extreme survivalista puhuta.

Jäitä poltellessa, vatsojen kurniessa, ilta saatu jo pitkälle. Kello puolta yötä tavoittelee. Hyttyset tuntuvat käyvän hetki hetkeltä kiivaammaksi, kuin pelkäisivät pimeässä eksyvänsä. Tavoittelevat ihmistä omalla herkällä äänellään, verkon läpi taivasta vasten siluettinsa näyttäen. Kutsu vaikuttaa houkuttelevalta, mutta ehkä jätämme oven avaamatta tällä kertaa.

Kolmas kesäpäivä toden sanoo

Huomenta, pieniltä näyttävät metsän mustikat, lienevätkö kuivuudesta kärsineet? Sama tilanne näyttää olevan koko saaressa. Mantereella sitä vastoin on havaintoja isoista mollukoista. Taitaa olla karumpaa tämä saarielämä mustikallekin.

Jes, tuuli on viimein tyyntynyt ja ilmanala selvästi aiempaa lämpimämpi. Tänään tämä porukka laittaa beachiksi. Aurinko paistaa jo täydeltä terältä heti aamusta alkaen. Kyllä, nyt naatitaan.

Base campissä rouva oli yöllä kohdannut taas ruokarosvomme. Mutta, tällä kertaa retkikuntamme oli niin viekas, että ruuat hilattiin jo illalla puunoksalle roikkumaan ja voro jäi ilman ruokaa. Rouvan katsetta, teltan vetoketjun raosta oli pelästynyt puuta raapiessaan ja hämärässä kyyryselkäisen hahmonsa näyttänyt, hissukseen lipuessaan omille teilleen metsän varjojen tarjoillessa suojaa.

Näin ollen seurueelle riitti kuin riittikin vielä aamupalaa ja vettähän oli yllin kyllin. Ruokarosvolla varmaan kelpaa kesää tällä saarella viettää, kun retkeilijöiden kasseja kiertää. Joka yö uusi ateria tarjolla on jonkin teltan edustalla, toinen toistaan herkullisempia ruokakasseja maistella. Syksyn tullen voi elämä ankeaksi muuttua, ruokarosvon aterioiden luonnon järjestämiksi vaihduttua. Ei eläimen vatsalle hyvää tee Gifflar kanelipullat, sinne kuuluvat marjat, sienet ja metsän mullat.

Aijai, siinähän se päivä mennä jolkotteli, rannalla lekotellessa, auringosta nauttiessa ja jäljellä olevia eväsrippeitä mutustellessa. 

Lopputulemana viimeisen päivän auringonpaahteen jälkeen retkikuntamme jäsenet vaikuttivat tyytyväisiltä retken antiin ja totesivat tämän retken jäävän seikkailuna muistoihin, jota ihan tavallinen retki ei ehkä olisi antanut. Ihminen katso, liian helppo elämä ei sinulle elämyksiä anna, ei muistojasi pitkälle kanna. Vaikeuksien kautta voit muistijäljen mieleesi kirjoittaa ja sen vuosien jälkeenkin tavoittaa. 

Tulihan se venetaksikaverikin porukkaamme illansuussa hiekkarannalta noutamaan ja kertoi kuulleensa saaressa paljon mäyriä olevan. Retkikuntamme kurnivat vatsat voivat kuullun todeksi vahvistaa. 

Taas yhtä elämystä viisaampana, kokemusta kokeneempana, retkimäyrämme ja saaren taakseen jättävä seurue, suuntaavat kohti uusia seikkailuja...

Vinkki: katso myös Järvimelonta, Päijänne 2019.

Merkkiuskollisuus

Oletko sinä merkkiuskollinen? Ostatko aina saman valmistajan autoja, entä vaatteita, ruokia, vessapaperia tai hygieniatuotteita? Oletko siis kuluttaja joka ostaa sitä, jonka on todennut toimivaksi ja hyväksi vai harrastatko enemmän kokeiluja uusien tuttavuuksien kanssa?

Tämä kysymys tuli Satunnaiselle ohikulkijalle taas ajankohtaiseksi uusien kesäjuoksukenkien hankinnan myötä. Kuten kulttuurilenkillä 23 nähtiin, Asicsin Nimbus 20 antoi periksi useamman juoksuvuoden jälkeen ja katse kohdistui erään lenkkareita myyvän liikkeen hyvin täytettyihin hyllyihin. Oli valikoimaa vaikka ja kuinka. 

Jo kauppaan mennessä oli selvää, että Asicsin tossut kainalossa sieltä ulos tullaan. Se, mikä malli se sitten on, on toinen asia. Syvimmin ajatuksissa oli Cumulus tai Nimbus joko 24 tai 25 eli tämän ja viime vuoden uudet mallit. Numerointihan näissä menee mallin järjestysnumeroinnin mukaan, ei vuosiluvun.

Nimbus 25

Cumulus 24

Mitä sitten kenkiä sovittaessa tapahtui? So on periaatteessa merkkiuskollinen lähes kaikissa hyviksi havaitsemissaan asioissa, mutta tällä kertaa Asicsin kenkä vaikutti toinen toistaan, mallista riippuen, jalkapöydän osalta liian matalalta ja tuntui puristavan, kuin kenkä liian littana olisi. Nauhoja pidettävä järjettömän löysällä, jolloin kengän iitti näyttää pursuavan nauhojen välistä ylös. Lisäksi nykysuuntaus usealla valmistajalla näyttää olevan liioitellun paksu pohja, pitkälle taakse ulottuvalla jatkeella, niin myös Asicsilla.

Pegasus

So:n on myönnettävä ainakin tämän vuosikerran osalta, jotta merkkiuskollisuus on heitettävä romukoppaan. Kokeilemme muiden valmistajien malleja. Otetaan ensin Nike Air Pegasus. Hmm, joo, paremmalta heti tuntuu... Olisiko teillä jotakin vastaavaa neutraalilla pronaatiolla olevaa muun valmistajan mallia? Juu, toki, sanoo myyjä. Onhan täällä sitten tämä New Balance Fresh Foam X Solvi v4...

New Balance

Kokeillaanko näistä myös leveämmällä lestillä olevaa mallia, kuten kokeiltiin Cumuluksenkin osalta, myyjä kysyy? No, kokeillaan vaan, So vastaa. Hmm, juu, ei tämä leveä lesti oikein, siinä jo vähän liikaakin leveyttä on ja kenkä aika laatta ulkonäöltäänkin... No, sitten meillä olisi vielä... 

Satunnaisen ohikulkijan on pakko keskeyttää myyjän innokas uusien mallien etsiminen ja kertoa asian olevan vilpitön ja oikean kengän jo osuneen jalkaan, se on New Balance perusmalli. Juuri tältä sen kuuluu tuntua, silloin kun juoksukenkä sopii juoksijan jalkaan. Se on siinä ja tämä oli tässä, tällä mallilla mennään vielä lukusia kilometrejä. Myyjän ilme kirkastuu ja hän tietää saavansa taas yhdet parit kaupan kassan kautta ulos tyytyväisen asiakkaan kainalossa.

Se siitä merkkiuskollisuudesta, nyt mennään New Balance Solvilla. Valmistajien käsitys ihmisjalasta muuttuu vuosittain, eikä näin ollen kannatta pitää kiinni jääräpäisesti samankaan valmistajan tietystä mallista, saati itse valmistajasta, vaikka kyseinen malli ennen olisikin sopinut omaan jalkaan. Jalka itse kyllä kertoo, mikä sille kelpaa. 

Kilometritehtaalle näin matkamme käy... useamman testilenkin jälkeen voi So todeta oikean kengän osuneen jalkaan. Erittäin hyvältä tuntuvat pitkälläkin lenkillä. Kevyessä, pronaationeutraalissa kengässä sopiva jousto kantapään alueella asfaltilla, jota pääasiassa kulutamme ja jalkapöydällä reilu tila toimia optimimoodissa kengän etuosassa. Pelkkien hyvien puolien lisäksi mainittakoon ainoa havaittu hieman parannusta vaativa osa, nimittäin nauhat, jotka voisivat olla hieman pitemmät. Saa toki rusetin tehtyä, mutta aika hilkulla on.

Joka tapauksessa näillä vekottimilla jalka rullaa ja lenkki kulkee taas kohti uusia tulevaisuuksia...

Sateisen taivaanrannan maailmanpyöräilijä

Sinut taivaanrannassa näen, 

maailmanpyöräni yllä korkean mäen.

Sinua katson ja kyytiin haluan,

läpi sateisen ikkunan valuvan.

Harmaalla taustalla hiljalleen pyörit,

kuin hidastetussa filmissä Helsingille hyörit.

Kyydissä lienevät ihmiset kastuneet,

tuskin liikoja harmistuneet.

Vieressäsi pitkä vuoristoradan juna luikertaa,

silmukan tekee ja alas sukeltaa.

Syvyyksistä taas uuteen nousuun kiihdyttää,

taivaita tavoittelee, ihmisiä viihdyttää.

Ilon kiljahdukset voi melkein kuulla,

huutoa ihastuksen ihmisen suulla.

Elämä kuin tuo maailmanpyörä, arka ja köyhä,

kuiskaten sanoo, hiljainen ja nöyrä.

Puoli kierrosta pyörähtää, uusia kyytiin nousee,

koko kierros olisi liikaa, koneen käyttäjä tarkkana tsiigaa.

Hetki vielä ja useamman kierroksen antaa,

ihmisen silmä sieltä kauas kantaa.

Näkee koko Helsingin, lintuperspektiivissä,

pienet hahmot maassa tarpovat, kukin omissa liemissänsä.

Katsoen omia napojansa, miettien tapojansa.

Oletko tapojesi vanki, kuin rautakanki,

et taivu tai muuksi muutu, älä itseesi suutu.

Sadekin auringoksi voi muuttua,

ei kannata suuttua. 

Harmaa taivas väistyy ja sinistä antaa,

taas silmä kauas voi kantaa. 

Ihminen, hetki vielä jaksa maailmaasi odottaa,

kohta aurinko jo porottaa.

Sitä kohti sielu käy,

eikä vastoinkäymisiä näy.

Jos kohta taas vastoinkäymisen näet,

se sinua vahvistaa ja näyttää elämäsi mäet.

Lue sille runo tämä, muuta virkkaa älä.

Sano, että olet mun, 

sinä sadetaivas ja maailmanpyörä, Satunnainen ohikulkija on ikuisesti sun.

Merimelonta 2023

Hiphei, kesämme tarjoilee tähän väliin majoneesia... eiku, merimelontaa.

Bzbzzzz, what! Juuri, kun So tarttumassa varastossa talvehtineeseen kajakkiin, kuuluu pään yläpuolella melkoista surinaa. Olisko ampiaisia jossakin? Ei helkutti, kimppuun pyrkivät, nyt otti ohraleipä, jalat alle ja äkkiä. Rakettina ulos kuhinasta ja ovi lentää perässä kiinni. What the f... was that, huh?

Hetki happea ja tutkimaan mistä kyse. Siinähän se, kajakin yläpuolelle oli pesiytynyt innokas melontaporukka, joka piti kajakista kiinni kynsin hampain. Vai sanoisiko tässä tapauksessa siivin ja piikein?

Valitettavasti So joutuu anastamaan kajakin mainitulta melontakerhon porukalta Raid purkin suomilla turvatakuilla höystettynä. Ahäkutti, taistelu alkakoon. Purkki suhisemaan ja oviluukku kiinni toviksi. Sorry, ei ollut tarkoitus tulla liian lähelle, mutta rajansa kaikella.

Muutaman tuokion kuluttua varastossa hiljaista kuin huopatossutehtaalla, pukeudumme mustiin. No, ei tarvitse, menivät ulos sieltä mistä tulivatkin. So huomaa, meillä on vuosien kuluessa syntynyt yhteinen näkemys turvatakuista, kuten Natosta konsanaan. Ehkä nyt sitten saamme kalustoa ulos rauhallisemmissa merkeissä. Pakataan kamat perinteisesti looseihin ja lyödään vuoden 2023 melontareissu käyntiin. 

Joutuu varaamaan kahden tyyppistä majoitetta mukaan. Riippari ja teltta kombo pakollinen näillä reissuilla, koska uusi kohde ja siellä oleva maasto tässä vaiheessa arvoitus.

Rantaan päästessä oli taas täysi työ pitää villiksi käyvä kajakki rauhallisena sen aikaa, että Satunnainen meloja ehti kyytiin. Niin oli taas menossa, kuin talven navetassa viettänyt lehmä keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle kirmaa. Malttia Balttia, maltti on valttia, ei se mela ilman kuskia vedä.

Noh, kyytiin ehdittiin kuitenkin juuri ja juuri. Matkaa tälle melonnalle tulee luokkaa viisi kilometriä suuntaansa. Matkalla tarjoiltiin suhteellisen leppoisaa merenkäyntiä, tosin välillä aika synkkääkin pilveä, onneksi taas hetken kuluttua aurinkoa. Aijai... tuntuu hienolta pitkästä aikaa tarjoilla merenpintaan hiilikuitumelaa auringon kimallellessa melan mukana pinnan alle sujahtavien ilmakuplien pinnasta. Saisipa tuosta valokuvan, pinnan alapuolelta kuvattuna. GoPro voisi mahdollistaa.

Yhden tauon kautta matkan edetessä kajakkimme kysyi useamman kerran So:lta, "onko tämä jo se saari, jonne olemme menossa?" Valitettavasti So joutui sanomaan "ei vielä, jatketaan matkaa", kunnes viimein koitti se hetki, jolloin sai vastata, "kyllä kajakkini, tämä on se saari, olemme perillä".

Saaren eteläpääty tarjoili rauhallisen majoittaumisen puiden väliin "enten, tenten, teelikamenten" eli riipparilla. Tasaista alustaa, kun tältä saarelta on hieman haasteellista teltalle löytää. Keli salli laittaa leirin pystyyn ennen kuin taivas päätti kastella maisemat. Onneksi oli ehditty jo laittaa tarppi leirin päälle ja olikin hienoa katsella riipparissa istuen luonnon vaikuttavaa näytelmää. On siinä ulkosaariston sateessa voimaa, ukkosen jyrähdellessä kallioihin. Kuin olisi sanonut, että väärän saaren valitsit. Vai olisko tuo kuitenkin luonnon tapa toivottaa tervetulleeksi?

Mutta, eipä siinä. Aikansa kutakin, kuten myös luontoherra taisi ajatella. Hetken kuluttua maailma näytti taas ihan toiselta. Tätä keliä saimmekin sitten nauttia loput reissun päivät. Välillä paistettiin mukaan varattua makkaraa ja mummon muusia.

Saaressa peruskäymälöitä ja useita tulipaikkoja, tosin näitä ei metsäpalovaroituksen voimassa ollessa voi käyttää. Ei noissa hormia ole. Onneksi on retkikeitin mukana. Ihan vinkvink tietona voisi kannustaa muita retkeilijöitä varaamaan riittävästi vettä tai muuta juotavaa matkaan. Sitä, kun tuntuu aina olevan liian vähän ja joutuu hieman pihistelemään. Saaressa on kaivokin, mutta ei kuulemma ole sellaisenaan juomakelpoista vettä.

Perinteiseen tapaan saaren elukat olivat kiinnostuneita Satunnaisesta retkeilijästä, joka oli heidän reviirilleen eksynyt. Vesilintu kävi lähellä tarkastamassa, josko olisi jotakin pullan tapaista tarjolla tässä leirissä. Toki tarjoiltiinkin, mutta aika nirso taisi loppupeleissä olla, eikä sekaleipää huolinut. Sitä ei sitten tiedä, olisiko siinä pitänyt olla juuri pyydetty silakka leivän särpimenä?

No, sitten toinen ei niinkään miellyttävä tuttavuus tuli tekemään tarkastuksen So:lle rannassa astioita pestessä. Oli sitä mieltä, ettei meitä kahta samaan kivenkoloon mahdu astioita kolistelemaan. Vilkaisi taakseen epäluuloisen näköisenä ja antoi ymmärtää siirtyvänsä paremmille pahnoille. So tuumi, "hei, hei, toivottavasti löydät etsimäsi paikan auringossa, ethän tule takaisin".

No olihan sitä mummon muusia varattu sen verran reilusti matkaan, että siitä riitti useammalle päivälle säilykelihapullien ja -nötköttien kaveriksi. Toki makeaa ja suolaista sipsiäkin helteiselle kelille suolatasapainoilun avuksi. Ja niinhän se aurinko hellikin Satunnaista auringonpalvojaa puhtaalta sinitaivaalta siinä määrin, että aurinkorasvakin oli loppua kesken, eikä ilman vahvoja rusketusraitoja tästäkään reissusta selvitty.

Niinpä niin, saaressa ihminen voi tuntea olevansa vapaa. Vielä, kun mobiililaitteet saisi poistettua ihmiskunnan keksintöjen listalta tällaisten hetkien ajaksi. Maisema ei ainakaan voi paremmaksi enää muuttua, ulkosaariston laidalla, merenpinnan ollessa täysin rauhoittunut, illan tyyneyden kainalossa. 

Jaa niin, sekin, että joku on jo saattanut miettiä, mistä saaresta lienee kyse. Korvat kuulevat jo taustalla rummun pärinää, prrrprrr... ja onnen pyörämme osuu tällä kertaa Sipooon Östholmeniin! Saaressa näyttää vaikuttavan muitakin juhannuksen vieton jälkimainingeissa aikaansa viettäviä venekuntia. Toinen kajakki myös saaren länsipäädyssä paikannettu. Ei ollut moduulityyppinen runkorakenne, vaan perusjäykkä koko runko. Olisko ollut joku North Shore malli? Retkikajakin kokoluokkaa joka tapauksessa. 

Sen verran iso tämä saaremme kuitenkin on, ettei ihan heti naapureihin törmää. Väki hukkuu saaren sopukoihin ja omien veneidensä läheisyyteen. Veneilijät yöpyvät pääsääntöisesti omissa veneissään.

Mutta niin kuin saaren tunnelma meille kertoo. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämänkin reissun viimeinen ilta ja hämärä koittaa. Laitamme taas yöpuulle ja hyttysverkkoa riipparin suojaksi. So long, good night...

Retken päätteeksi, uuden päivän valjettua, So meloi kaverimme kajakin kanssa samaisen viisi km tulomatkaan nähden päinvastaiseen suuntaan, kuin takaperin pyörivä elokuva. Ei juuri karttaa enää tarvittu, vaan meni tulomatkan tarjoamilla muistoilla. 

Jäämme odottamaan ensivuoden melontatapahtumia. Tuskin tälle kesälle enää toista pitempää matkaa osuu. Jees, tämä oli tässä. Näkemiin ja kuulemiin, kajakki ja meloja maalissa kiittävät.

Vinkki: katso myös Merimelonta 2022, Kajakki ampuu merelle 2021 ja Melontaretkellä saaressa 2020 ja Merimelonta Porvoo 2019.