Sateisen taivaanrannan maailmanpyöräilijä

Sinut taivaanrannassa näen, 

maailmanpyöräni yllä korkean mäen.

Sinua katson ja kyytiin haluan,

läpi sateisen ikkunan valuvan.

Harmaalla taustalla hiljalleen pyörit,

kuin hidastetussa filmissä Helsingille hyörit.

Kyydissä lienevät ihmiset kastuneet,

tuskin liikoja harmistuneet.

Vieressäsi pitkä vuoristoradan juna luikertaa,

silmukan tekee ja alas sukeltaa.

Syvyyksistä taas uuteen nousuun kiihdyttää,

taivaita tavoittelee, ihmisiä viihdyttää.

Ilon kiljahdukset voi melkein kuulla,

huutoa ihastuksen ihmisen suulla.

Elämä kuin tuo maailmanpyörä, arka ja köyhä,

kuiskaten sanoo, hiljainen ja nöyrä.

Puoli kierrosta pyörähtää, uusia kyytiin nousee,

koko kierros olisi liikaa, koneen käyttäjä tarkkana tsiigaa.

Hetki vielä ja useamman kierroksen antaa,

ihmisen silmä sieltä kauas kantaa.

Näkee koko Helsingin, lintuperspektiivissä,

pienet hahmot maassa tarpovat, kukin omissa liemissänsä.

Katsoen omia napojansa, miettien tapojansa.

Oletko tapojesi vanki, kuin rautakanki,

et taivu tai muuksi muutu, älä itseesi suutu.

Sadekin auringoksi voi muuttua,

ei kannata suuttua. 

Harmaa taivas väistyy ja sinistä antaa,

taas silmä kauas voi kantaa. 

Ihminen, hetki vielä jaksa maailmaasi odottaa,

kohta aurinko jo porottaa.

Sitä kohti sielu käy,

eikä vastoinkäymisiä näy.

Jos kohta taas vastoinkäymisen näet,

se sinua vahvistaa ja näyttää elämäsi mäet.

Lue sille runo tämä, muuta virkkaa älä.

Sano, että olet mun, 

sinä sadetaivas ja maailmanpyörä, Satunnainen ohikulkija on ikuisesti sun.