Edellisen postauksen (osa 1) jatkoksi Krakovan keväiset arkipäivät tarjoilivat Satunnaiselle ohikulkijalle monenlaista puuhaa. Tervetuloa taas satunnaiselle matkalle...
Wieliczka suolakaivos
Hetkinen, hetkinen, hetkinen? Mitä se sanoo? 07:01 ja Puheella kerrotaan Alkon historiasta. Että, pakokauhua ovat jo aikanaan aiheuttaneet ne vuoden kiinniolopäivät. Pitkäripaisen käytännöt ovat nostattaneet tuntemuksia kautta vuosikymmenten.
So:n pää tyynyn alla, korva vielä patjaa vasten antaa kertoa jossakin huoneessa lapsen olevan tähän aamuun kyllästyneen oloinen. On tämä hotellielämä vaan sellaista, että liikkeelle ja äkkiä. Päivän suolakaivokset jo kutsuvat.
Ja sit mennään taas. Hetken patikoinnin jälkeen, aamukahvin vielä vatsassa hölskyessä, asema jo häämöttää, eikä kiire ole enää minnekään. Mihin jo kulutettuun elämän ajanjaksoon tämänkin asemalla vietetyn turhan puolituntisen sijoittaisin, jos saisin uudelleen valita? Miksi ihmisellä ylipäätään on aina kiire jonnekin, kohti hautaako kiirehdimme?
Koleo kännykkäappi tarjoilee leppoisaa junailua, kuten VR Matkalla sovellus suomessa. Junamatka Krakovasta Wieliczkan asemalle Helsingin lähijunien tyyppistä settiä, puolisen tuntia ottaa. Asemalta muutama askel ja sitten jo lippujonon kautta pujahdetaan maan uumeniin.
Homma tarkalleen johdettua, siksi kestää ennen kuin päästään liikkeelle. Joka kielelle omat ryhmät. Englanninkielisen ryhmän johtajatätimme hyvin asiantuntevan oloinen ja selvästi äidinkielenään englantia puhuva henkilö. Antaa luotettavaa tuntua täällä sadan metrin syvyydessä maanpinnan alla. Meillä on hyvä täti.
Hieman alkoi ihmisten kasvoilla olla hymyn karetta, kun porraskuilun käsijohteiden välistä välillä alas vilkaisimme. No, viimein se alimmainenkin kerros tuli sieltä vastaan.
Paikka tuettu jykevillä puurakenteilla ja seinien sekä kerrosten läpi poratuilla pitkillä pulteilla. Suolavaunujen kiskot risteilevät käytävillä suuntaan, jos toiseen. Sitten alkaa tulla vastaan uskomattomia luomuksia. Kuin So olisi johonkin aavemaailmaan tipahtanut, keskelle suolasta veistettyjä tilanteita ja patsaita. Nämä tuskin ovat perus kaivostyöläisen päivärutiinien tuottamia. Näitä ei tehdä karskilla hakulla tai dynamiitilla. Vaatii taiteilijan sielua.
Oppaan kertoman mukaan 1300-luvulta vuoteen 2007 asti toimineen kaivoksen kerroksista näytetään yleisölle vain muro-osa. Kerroksia kuulemma allamme vielä vaikka ja kuinka. Hieman tarkkana saa olla, jotta pysyy oman ryhmän kyydissä. Näitä ryhmiä, kun vilistää useampi samaan aikaan isossa taidesalissa. Opastätimme toki antoi meille aikaa katsella ja ajatella tätä kokonaisuutta ihan rauhassa, omaan tahtiin.
Pois lähtiessä, hissikuilun kello soi kuin nyrkkeilyotteluun kutsuen, mutta So ei ole ihan varma mitä se soittaa. Mieleen tulee Metallica:n "For Whom the Bell Tolls". Että, pääsemmekö maan pinnalle vai lähteekö tämä punaisilla rautaovilla varustettu häkki suoraan kuuhun? Ei auta, kyytiin on noustava, mikäli täältä haluaa pois päästä. Hissin soittokellon pauhatessa korvaan, saksankielinen opas tuossa vieressä kovalla äänellä huutaa asioita kuin toisen maailmansodan aikaan konsanaan. Alamme päästä autenttiseen tunnelmaan.
Mmm... maan päälle tuo häkki ihmisen toi. Satunainen ohikulkija tarkentaa nyt hotellin suuntimaa ja antaa ajatuksen kerätä itseään päivän tapahtumiin liittyen. Tarkoittaa käytännössä taas junailua ennen Krakovan keskustaa.
Katsellaan ja kuunnellaan. Asiaa näillä reissuilla, kun tuppaa tulemaan kerralla paljon, vaatii hetken sulattelua, jotta pienen ihmisen pää ei mene pyörälle. Josko siinä keskustassa jotakin suuta ravitsevaa liikettäkin olisi tarjolla...
Wawel linna
Mjuu, saatiinhan sitä ravintoa eilen kaupungin keskustan illassa. Hienosti valaistuja rakennuksia silmäniloksi. On restauracjaa ja tawernaa moneen lähtöön. Siitäkin huolimatta tälle aamulle sanoo taas juoksulenkkiä. Keskustan ytimen ympärillä kiertää hieno puistokaistale ja sitä halkova leveä kevyen liikenteen väylä. Kovassa käytössä vaikuttaa olevan päivällä, nyt aamulla kaupunki vielä nukkuu.
Paikalle kiirehtinyt kyyhkyrouva lienee tottunut olemaan linssin edessä. Sillä varmuudella itsensä kuvaukseen saatteli. Ja sit lenkki jatkuu, otetaanko toinen kierros?
Auschwitz
Uutta päivää taas sanoo ja tälle päivälle tarjolla Auschwitz reissua. Eine klaine nacht music. Ikkunan ollessa hetken auki, So:n sängyssä makaavat korvat kertovat rakennussedän käyttävän rälläkkää telineillä, apartmenttomme sisäpihalla, So:n kerroksen tasolla. Toinen ukkeleista katselee toisen tekemistä, kuin kaupungin työntekijä konsanaan. Eikä tietenkään kuulosuojaimia tarvitse, johan siihen kaverin laulattamaan vehkeeseen toista metriä matkaa on. Meteli hirveä, työstösetä huutaa jotakin samalla rälläkkää soitellessaan, kuorolaulua taitaa yrittää. Ei saakeli, ei pysty, ei pysty, ei pysty… this is too much for Satunnainen ohikulkija. Laitamme luukun kiinni ja sassiin.
Että ne pyhien jälkeen levänneet työukot tuntuvat olevan iskussa pukemaan tämän rakennuksen päälle uuden takin.
Päivän Auschwitz kyytimme ilmoitti juuri tekstarilla hakevansa Satunnaisen ohikulkijan hieman kauempaa, isomman kadun varrelta. Väittivät bussin olevan liian iso tälle kadulle. Aikamoista isottelua. No, tossa kulman takanahan toi pysäkki on.
Aijai, pikkubussin takapenkkiä sanoo. Auto aluksi lähes tyhjä, mutta alkaa täyttyä. Että, vielä venäläislikat kyytiin otimme ja tämä höskä liikkuu taas. Sitä ei So sitten tiedä, onko kyseessä legendaarinen kauhukuva, nainen ratissa ja antaa oikein isän kädestä. Risteävän kadun ratikkakiskojenkin yli ajetaan täydellä höyryllä. Tulee mieleen, olisiko muiden matkaajien tapaan pitänyt valita etupenkkirivistöä?
Lyömme napit korviin ja katsomme tilanteen uusiksi puolentoista tunnin kuluttua. Ei saakeli, kyllä toi rouva punapää käskee tätä Mercedeksen rakettia siihen malliin, että oksat pois. Takapenkkiläisellä meinaa laittaa vellit housuun. Että... mielessä vilahti sekin, miten tuo punapää mahtaa käskeä makuuhuoneessa?
Auschwitz ykkösen portilla jonottaessamme pääsemme jo hieman 40-luvun alun tunnelmaan. Kova hässäkkä eri kielivalintajonoissa. Jokainen saa luurit päähänsä, jotta oppaan ääni kuuluu. Meidän porukkaa tulee vetämään kaljupäinen kolmissakymmenissä oleva englanninkielinen heppu.
Oppaamme kova huokailemaan kertoessaan seikkaperäisesti leirin vaiheista ja rakennuksista. Asia totta kai raskas. Toki asia jo ennestään niin tuttu, ettei paljon uutta onnistunut kertomaan, mutta yksityiskohdat tarkentuivat tietenkin. Erittäin tarkkasanainen heppu kuuluu olevan.
Birkenau, ns. kakkosleiri parin kilometrin päässä. Paljon isompi kompleksi. Seuraavaksi kyytimme suuntaa sinne. Tässä välissä söimme kierrokseen kuuluneen kevyen "lunch box" tyyppisen lounaan, sisältäen sämpylää, omenaa, juomaa ja suklaata. Pieni pussukka, joka nautittiin seisaaltaan parkkipaikan laitamilla.
Birkenau tosiaan on iso kompleksi ja aikanaan varmaan tuntunut vielä isommalta. Voi vain kuvitella niitä tuntemuksia, joita sähköistetyt piikkilanka-aidat vartijoineen ovat onnettomalla ruualla ruokituissa ihmisissä herättäneet, kun täällä ovat epätoivoisesti yrittäneen kylmin vaatetuksin puettuina noudattaa huutamalla annettuja käskyjä ja leirin tiukkoja sääntöjä, samalla joka paikkaan tunkeutuvaa palaneen ihmislihan etovaa käryä haistellen. Satunnainen ohikulkija tuntee, ettei taida olla tarpeen kertoa enempää tästä laitoksesta.
Että... Birkenau:n jälkeen aika hiljaisen oloista kansaa kohti bussia kävelee. Päivän naurut on naurettu jo aamupäivällä, nyt ei ketään naurata. Bussimatkalla kaikki vaikuttavat olevan omissa ajatuksissaan...
Olemme vielä Krakovan toisella laidalla ja vettä tulee kuin saavista kaataen. Nyt se meidän punapäämme käskee taas tätä vehjettä, niin että meinaa laittaa So:n vatsalaatikon ympäri jo toistamiseen saman päivän aikana. Ei tunnu likkaa paljon sade haittaavan.
Your stop sir... jaa, ei se hullumpi likka loppujen lopuksi ollutkaan. So:n melkein kotiovelle ajoi ja vielä hyvät yöt toivotti. Siinä ja siinä, ettei ovelle tullut hyvänyönsuukkoa antamaan. Illan päätteeksi hotellin edustalla oleva pizzeria viimeisteli tunnelman ennen kämpille menoa. Joskin hieman proteiinipitoisempaa sisältöä olisi kroppa jo huutanut pitkän viikon päälle.
No niin, viimein kämpillä. Lomailu on ollut antoisaa, mutta rankkaa. So kysyy, ymmärrämmekö näkemämme jälkeen yhtään paremmin natsien mielenmaisemaa? Ja vastaa samalla itse, emme ymmärrä.
Viimeisen lomailupäivän voisi viettää kaupunkia kierrellen, ennen suunnistamista Krakovan pääasemalta kohti lentokentän juna-asemaa. Lento, kun vasta alkuillasta lähtee. Hotelli ihmisen pihalle potkaisee puolilta päivin, ei haittaa, vapaa sielu kulkemaan. Keep your mind light, huomenna kotimaa jo kutsuu...
Elämä jatkuu ja maailma menee menojaan. Yksittäinen ihminen sen kyydissä on häviävän pieni. Yhdessä olemme kuitenkin suuri ja voisi kuvitella, että tämän linnunratamme sinisen pallon ongelmat olisi jo ratkaistu, mutta onko ja olemmeko oppineet jotakin vuosisatojen saatossa?
Älä tyttö huoli, Satunnainen ohikulkija sanoo nyt Suomi. Korvaan kuuluu lentoemännän kevyt kuiskaus "Finnair". Niin se varmaan on, mitä enemmän liikut, sitä pienemmäksi itsesi tunnet. Maailma opettaa taas...
Vinkki: katso myös "Krakova tarjoilee 2023, osa 1".
