Kulttuurimaisemien maraton 2022

Juu kyllä, kolme viikkoa aikaa Satunnaisen ohikulkijan alkavan kesän ensimmäiseen juoksukisaan!

Lähestymme tilannetta rauhallisella otteella hyvissä ajoin ennen lähtölaukausta. Tarkoittaa käytännössä parin tulevan ja jo yhden eletynkin viikon osalta juoksulenkkien pidentämistä. Ei kaikkien, mutta kerran viikossa 10-15 km matkaa. Totutellaan kroppaa vähän pidempään yhtäjaksoiseen rasitukseen kaksykkköstä varten. Viimeaikoina, kun ei juuri ole tuota täyttä kymppiäkään hölkötelty säännöllisesti.

Perinteinen Tuusulanjärven kulttuurimaisemien puolikas olisi siis hakusessa. Saapi nähdä sitten, minkälaisissa keleissä mennään tällä kerralla. Tyypillisesti aika hyvät kelit osuneet, vaikka aikainen kevätmaraton kyseessä onkin. Viime vuonna tämä matka peruttiin koronan takia, joten lähtöviivalla voi olla ruuhkaa tänä vuonna.

Aijai, nyt nautitaan... Tätä matkaa ei sössitä hötkyilyllä, ei tehdä ennätyksiä, ei kiristellä hampaita. Ennätyksiä tehtiin viimeksi syksyllä Yyterissä. Nyt otetaan kaikki ilo irti ja nautitaan tapahtuman tunnelmasta ja kisareitistä ylipäätään. Kunto pitäisi olla aika peruskohillaan, onhan juoksukilometrejä jo kertynyt tällekin vuodelle kolmisen sataa. 

"Ei päämäärä, vaan matka." Siinä oiva oppi kaikenlaisia kisatapahtumia ajatellen. Se itse suoritushan on vain pieni osa kokonaisuutta, joka tapahtumaan liittyy. Matka ennen tapahtumapäivää onkin iso osa itse kisaa. Toisinaan saattaa olla kipuja, lihasrevähdyksiä, ym. asioita vaikeuttamassa valmistautumista ja toisinaan taas yleistä motivaation puutetta. Monesti kuitenkin asiat sujuvat hyvin ja tapahtumaa valmistellaan useiden viikkojen ajan ennen lähtölaukausta.

---

Kaksi viikkoa lähtölaukaukseen. Kuluneella viikolla saimme pienoisen takatalven jo lumettomille ja lähes kuivuneille kevyen liikenteen väylille. Maa olikin taas valkoinen ja nastalenkkarit sai ottaa takaisin käyttöön. No, ei tätä lystiä varmaan viikkoa kauempaa jatku, joten yritetään kestää. 

On se vaan kumma, jotenkin toi kroppa on taas saanut selville kisatapahtuman lähestyvän ja pitäisi jotakin paikkaa alkaa kipuilemaan ihan kiusallaan. Sillä, kun tuntuu olevan tapana aina ennen isompaa tapahtumaa näyttää hieman mieltä ja kipuiluja aiheuttaa jalkaosastolle. Muuten kyllä ollaan niin hyvää pataa. Nytkin, äsken juostun reilun 12 km jälkeen vasemman nivusen/sisäreiden osalta huutelee siihen malliin. Mitään syytä jomotukselle ei tiedossa. Rauhallinen pk-lenkki takana ja ilmakin +5 astetta, joten ei pitäisi kylmästä kelistäkään kiikastaa. Toivottavasti menee ohi omia aikojaan ennen kisapäivää.

Lenkkivauhtia kiihdyttänyt viimepäivinä kotimainen Noumena "Anatomy of Life" albumi, vanhemmalla englanninkielisellä tuotannolla vuodelta 2006. Korvaa hivelevän melankolista, melodista metallia So:n makuun, aijai. Että... joku nämäkin biisit on ajatuksella säveltänyt. Bändin uudemmat julkaisut eivät ainakaan toistaiseksi ole lunastaneet paikkaansa kelloon ladattavaksi.

---

Enää viikko lähtölaukaukseen ja kävi niin, että rouva sai ylipuhuttua Satunnaisen ohikulkijan pitkän viikonlopun viettoon Tallinnan reissulle. No, ei siihen paljoa parin vuoden koronapassissa olon jälkeen tarvinnut edes houkutella. Varsinkin, kun tuo koronapeikko tuli jo hiljakkoin nähtyä kasvoista kasvoihin, eikä kummoinen otus ollut. Joten ei pitäisi heti uudelleenkaan tarttua.

Sitä ei sitten tiedä, miten tuo reissu vaikuttaa kisakuntoon juoksupäivää ajatellen. Yleensä ei tuollainen leppoisa elämänvietto kovin hyvää tee kunto-osastolle. Jää nähtäväksi. Olivat kolhineet Silja Europpaa Tallinnan satamassa pari päivää sitten ja vaihtaneet varaukselle toisen laivan. Järjestelmä ehti jo ilmoitella koko reissun perutuksi, mutta nettisivusto selitti asiaa tarkemmin, ei peruutusta.

Viimeisellä viikolla ennen kisapäivää, totta kai tankkaillaan hiilareita taas muutaman päivän ajan totuttuun tapaan ja päivää ennen h-hetkeä lopetellaan. Loppuaika lähinnä protskua lipittäen. Sitten vaan tankit täynnä matkasta nauttimaan. Kelloon pitää vielä päivitellä oikeanlainen kisasetti musiikin suhteen. Vai pitäisikö mennä äänikirjan voimalla?

---

Ja sitten... tapahtumapäivän floppi. Aamu alkoi perinteisen tylsästi hyvin nukutun yön jälkeen kaurapuurolla ja protskujuomalla. Pari kahvikuppiakin taisi mennä. 

Niin, se lienee unohtunut So:n tarinasta, että kahvi on palautettu takaisin ruokavalion osaksi. Tuolloin vuoden alussahan se jätettiin pois parin kuukauden ajaksi. Sittemmin nousi mieleen kysymys, miksi? Kuka siitä kahvin juomattomuudesta eniten kärsii? Taitaa olla allekirjoittanut itse. Kokeilusta käteen jäi kuitenkin se, ettei sitä sellaisia määriä enää tule juotua kuin ennen.

No, palataan asiaan. Lähtöpaikalla kova kuhina kylmästä, seitsemän asteisesta, tuulella varustetusta säästä huolimatta. Täyden matkan juoksijat menneet jo menojaan ja kympin kisaajat juuri lähdössä So:n noutaessa rintalappua. Ai hiivatti, että tuntuukin kylmältä toi keli, sormet ihan kohmelossa. Hetkeksi takaisin autoon lämmittelemään ja pajamajan kautta uudelleen lähtöpaikalle. Korvanappeihin valmiiksi kellon soittolista, Noumena ekana tyrkkäämässä. Laitetaan vielä pauselle ja jäädään odottamaan lähtökuulutusta, joka kertoikin enää minuutin olevan aikaa lähtöön.

Ok, nappeihin melu päälle ja kello käyntiin. Pam... ja sitten taas mennään. Kuten puhuttu, matkaan lähdettiin tällä kertaa maltilla ja lähtöporukan loppupäästä. Olikin vaikea pidätellä omaa vauhtia suunnitelman 10 km/h tuntumassa, jalat kun olisivat vieneet omaan totuttuun vauhtiinsa hieman nopeammin. Ajatuksessa kuitenkin himmailla ja ottaa iisisti, jottei mene kilpailuksi taas. Pari olemattoman kokoista vesipisaraakin taisi alkumatkasta osua kasvoihin.

Eka juottola, viiden kilsan kohdalla ohitettiin yhdellä pienellä urheilujuomahörpyllä. Matka jatkui leppoisasti muutamia kanssamatkaajia ohitellen hissukseen. Kympin kohdalla toinen juottola. Siinä pieni banaanin pala ja urheilujuomakupponen. Back on road. Uutta virtaa koneessa selvästi juottolan jälkeen.

Ja sitten... 12,6 km kohdalla vasen jalka polvesta alaspäin alkoi turpoamaan ja tuntui kohta räjähtävän. Homma johti siihen pisteeseen, että oli pakko pysähtyä venyttämään jalkaa ja kävellä pieni matka. Takaraivossa ajatus, ettei tämä reissu vaan olisi nyt sitten tässä. Ja sitä rataa sitten jatkettiinkin 15 km juottolaan asti. Hetki juoksua, pieni pätkä kävelyä ja venytystä... hetki juoksua, pieni pätkä kävelyä ja venytystä... 

Viimeisen juottolan kohdalla alkoi usko palata siihen, että voidaan tässä vielä maaliin asti tällä nilkutustaktiikallakin selvitä. Pahintahan olisi joutua jäämään tienposkeen, keskeyttäen kisa. Tässä vaiheessa alkoi jo aikaa sitten taakse jääneitä juoksijoita hissukseen valua rinnalle ja ohikin. Kuitenkin tuon juoksuosuuden aikana So pääsi hivuttautumaan aika lähelle ohittaneen kantapäitä ja sitten oli taas pakko kävellä, samaa hommaa toistaen.

Tuossa vaiheessa alkoi olla jo mielessä sekin, että kumman takin taskuun se maski mahtoi jäädä. No, totta kai se oli se toinen. Koska, jos se vaan olisi ollut tämän päällä olevan takin taskussa, olisi elämää helpottanut ajatus maksin päähän vetämisestä vähän ennen maaliviivaa. Siellä, kun se nimikin yleensä mainitaan kaikelle kansalle So:n nilkuttaessa viimeisenä maaliin.

Jotta nöyryytys olisi maksimaalinen, tuli takaa tyttö, joka kyseli vointia ja tarjosi jotakin sokerin tapaista jauhetta juoksun lomassa So:lle, kun huomasi, ettei kaverin kunto meinaa riittää. Oli pakko kieltäytyä kohteliaasti ja huudella perään, että kun jalka tässä vaan ongelmana on...

No, hetken kulutta kävelyvaiheessa, kului takaa miehen kova huuto "Tätä varten on treenattu! Nyt on pakko jaksaa!" Taas oli soperrettava perään, että kun toi jalka... Muuten olisin jo maalissa.

Viimeisen kilometrin aikana So luuli, ettei takana voi olla enää ketään, joka olisi tätä nilkuttamista hitaampi. Niin kuitenkin kävi, että nainen tuli rinnalle, näytti peukkua huutaen, että "jaksaa, jaksaa, juostaan yhdessä maaliin." Nätti likkahan se oli, ei siinä mitään, vaikka olisimme juosseet yhdessä auringonlaskuun asti. Mutta, että kun tuo jalka...

Matkaan käytetyllä ajalla, kun ei ollut enää mitään väliä, piti sen verran vielä konstailla juuri ennen maalisuoraa, jotta kyykkyyn ja jalan rauhalliset venytykset. Vieressä seisoneen katsojan ilme olisi ollut valokuvan arvoinen. 

Sitten tyylikkäästi juosten maaliin, ei klenkaten. Loppuaika sijoittui listan loppupäähän, mutta harmillisesti ei kuitenkaan ihan viimeiseksi, joten hieman jäi hampaankoloon tuostakin. Piste i:n päällehän olisi ollut, että kun puolikas hoidetaan kehnosti, niin tehdään se sitten kunnolla kehnosti ja ollaan listan viimeisiä.

Ja vielä saatu mitalikin oli edellisen 2021 koronavuoden yli hypännyt mitali, jossa "parasta ennen" päiväys oli jo mennyt.

Satunnainen ohikulkija toteaa, että aina ei voi voittaa, mutta sen voi jo sanoa, että muistojen laarissa tämäkin reissu tulee nousemaan arvoon arvaamattomaan 5/5...

Tuottavaa vai kuluttavaa?

Aiemmassa postauksessa käsiteltyyn aiheeseen liittyen, oletko koskaan miettinyt onko kulutuskäyttäytymisesi tuottavaa vai kuluttavaa? 

Säästävä kulutus siis sellaista, joka tuottaa jo ostetulle tai hankitulle pääomalle lisää pääomaa. Esimerkkejä voisi olla vaikka osakesäästäminen tai asuntosijoittaminen. Jo hankittu pääoma tuo uutta tuloa pienellä vaivalla tai jopa itsestään. 

Vastaavasti kuluttava kulutus taas sellaista, joka luo uutta kulutustarvetta jo omistettavan asian luonteesta johtuen. Esimerkkejä kuluttavasta kulutuksesta voisi olla veneen, auton tai kesämökin omistaminen. Vaativat jatkuvasti polttoainetta, sekä muunlaista huoltoa tai kunnossapitoa jo olemassa olevan pääoman ylläpitämiseksi.

Satunnainen ohikulkija on mietiskellyt tätä dilemmaa jo muutaman vuoden ajan. Miten kääntää painopiste lisää kuluttavasta, lisää tuottavaan, ilman olemassa olevan, jo hankitun ympäristön romuttamista? 

Juu juu, toki toki. So kuulee jo jonkun sanovan, "kannattaa myydä kaikki omistamansa asiat pois ja laittaa rahat poikimaan sijoituksiin". Se on hyvä neuvo... periaatteessa. Todellisuudessa ihmiselle syntyy tunnesiteitä omistettaviin asioihin liittyen. Tämäkin osa sitä pääomaa, joka tulisi laskea tuotteelle jo hankintavaiheessa. Taitaa jäädä monesti huomioimatta ja liittyy juuri siihen kuluttavaan kulutukseen. 

Jos ei aiemmin hankitusta pääomasta halua luopua, onko siinä kyse lisäarvosta vai onko se taakka, joka periaatteessa vähentää sijoituksen arvoa? Taakka, joka on syntynyt olemassa olevaan, käytössä olleeseen kohteeseen tai tuotteeseen tunnesiteiden ja muistojen kautta. Menetyksen pelko, joka jarruttaa asian realisoimista rahalliseen mittakaavaan.

Tuottavan ja kuluttavan välistä eroa jos miettii, niin eikö ihmisen kannattaisi jo lähtökohtaisesti tehdä vain sellaisia kulutuspäätöksiä, jotka johtavat hankitun pääoman kasvuun? Oman asunnon arvonnousua lukuun ottamatta lähes kaikki muut kulutushyödykkeet taitavat olla sellaisia, joiden arvo laskee ajan mittaan. Auton, veneen, polkupyörän tai jopa hammasharjan arvo vähenee käytön seurauksena. Vai onko joku kuullut jonkun sanoneen saaneensa autokaupassa hyvät voitot vanhasta luopuessaan.

No, väheneehän se asunnonkin arvo periaatteessa, ellei tehdä aika ajoin remontteja, ym. kunnostustöitä. Kunnostustyöt taas vaativat lisäkuluja. Kuitenkin, riippuu toki sijainnista, mutta kohtuullisen halutulla paikalla oleva asunto kerää arvonnousua, jos siinä yli kaksi vuotta viitsii asustella. Sitä vastoin, jos tuo aika jää vajaaksi, kiinnostuu verottaja asiasta. Siinä se lysti sitten jo meneekin lihottamaan valtion kukkaroa.

Moniko on esimerkiksi oman vakituisen asunnon lisäksi mahtanut pettyä pahanpäiväisesti ajatellessaan hankkia vapaa-ajan viettopaikan edullisesti. Sellaisen löytäessään ja paikan kuntoon laittaessaan miettinyt, että ainakin siitä sitten hyötyy rahallisesti joskus tulevaisuudessa, jos myymässä on. Rakentaa paikkaa rakkaudella ja tarkkuudella itselle ja lähimmäisilleen.

Mutta ei, ei ei... verottaja huolehtii tästäkin. Kenenkään ei tarvitse havitella liian suuria voittoja tässä kolmenkymmenen prosentin veroparatiisimaassa. Kaiken lisäksi, kun tuo ystävämme verokarhu ei laske ihmisen omalle työlle mitään arvoa. Karjaisee vain, että eihän se verovelvollinen mitään itse osaa, miksi siis arvonnousua? Vain toisella teetetty työ on arvokasta ja voidaan huomioida verovähennyksinä.

Niin, mietitäänpä hetki, kuinka nälkäinen se suomalainen verokarhu oikein on. Tavalliseen mesikämmeneen verrattuna vatsa vaikuttaa pohjattomalta. Normaalisti karhu nukkuu sentään puoli vuotta talviunta, mutta tämä verokämmen ei. Valvoo ja syö senkin ajan.

Otetaan vaikka esimerkki ihmisestä, joka haluaa vaihtaa kortteeria. Ennen kuin huomaakaan, hyökkää verokarhu kulman takaa ja ottaa alkupaloiksi varainsiirtoveron. Riippuen uudesta kortteerista, puolitoista tai kolme prosenttia hankintahinnasta asunto-osakkeen tai kiinteistön kyseessä ollessa. Eikä tee eroa vakituisen tai vapaa-ajan suhteen.

Juuri, kun pieni ihminen luuli tyydyttäneensä verokämmenen ruokahalun, huomaa hän, että tuli vaan kiukkuiseksi ja on entistä nälkäisempi. Jokavuotinen kiinteistövero pitää otukselle seuraavaksi syöttää, jotta tyytyväisenä pysyy. Määränkin itse määrittelee. Jos pieni ihminen asunto-osakkeeseen itsensä tuossa liikkeessä sijoitti, välttyy tältä vuosipiinalta.

No, sitten aikanaan, tarinamme pieni ihminen huomaa, että elämä ja ihminen on muuttunut ja haluaisi taas vaihtaa kortteeria. Siitähän se verokarhu ei tykkää, vaan hengästyy ja haluaa kolmanneksen mahdollisesta myyntivoitosta.

Kohdetta vakituisena majapaikkanaan pari vuotta pitänyt pieni ihminen onneksi välttyy tältä, mutta annas olla se ihminen, joka oli lähtenyt vapaa-ajan asunnolla pröystäilemään. Jää kuin peura nälkäisen leijonan kynsiin savannilla tai olisiko tässä tapauksessa kuvaavampaa verokarhun hellään syleilyyn jääminen. Alkaa miettimään koko hankkeen mielekkyyttä. Miksi lähti ja sijoitti kohteeseen, joka kuuluu juurikin puheena olevaan kuluttavaan sijoittamiseen.

Tuo tarinamme pröystäilevä ihminen on kuullut joskus sanonnan, jossa kerrotaan edellä kuvatun kaltaisen tilanteen olevan omistavan luokan ongelma. Kuunteliko hän tuon sanonnan sanomaa? Varmaan, mutta ymmärsikö ja otti vaarin? Ei varmaan.

Satunnainen ohikulkija on kuullut joskus sellaisenkin totuuden, että kaikki mitä pyrit lisääntyvässä määrin omistamaan, omistaakin sinut ja se mitä todella omistat, olet saanut lahjaksi.

Moni ajattelee niinkin, ettei koskaan tiedä milloin kullakin maallinen vaellus loppuu ja riittää, että tällä hetkellä saa ruokaa suuhunsa ja katon päänsä päälle. Viisaus asuu tuossakin ajatuksessa. Toisille taas saattaa tuoda rauhaa ajatus, että jotakin on sukanvarressa pahan päivän varalle. 

Satunnaista ohikulkijaa kiinnostaa ajatus kulutuksen karsimisesta ylipäätään. Jos jotakin jää silti hankittavaksi, olkoon se sitten tuottavaa osuutta. Mieluiten henkiselle sektorille osuvaa. Samalla ymmärtäen, ettei pelkällä hengelläkään elää voi.