Säästävä kulutus siis sellaista, joka tuottaa jo ostetulle tai hankitulle pääomalle lisää pääomaa. Esimerkkejä voisi olla vaikka osakesäästäminen tai asuntosijoittaminen. Jo hankittu pääoma tuo uutta tuloa pienellä vaivalla tai jopa itsestään.
Vastaavasti kuluttava kulutus taas sellaista, joka luo uutta kulutustarvetta jo omistettavan asian luonteesta johtuen. Esimerkkejä kuluttavasta kulutuksesta voisi olla veneen, auton tai kesämökin omistaminen. Vaativat jatkuvasti polttoainetta, sekä muunlaista huoltoa tai kunnossapitoa jo olemassa olevan pääoman ylläpitämiseksi.
Satunnainen ohikulkija on mietiskellyt tätä dilemmaa jo muutaman vuoden ajan. Miten kääntää painopiste lisää kuluttavasta, lisää tuottavaan, ilman olemassa olevan, jo hankitun ympäristön romuttamista?
Juu juu, toki toki. So kuulee jo jonkun sanovan, "kannattaa myydä kaikki omistamansa asiat pois ja laittaa rahat poikimaan sijoituksiin". Se on hyvä neuvo... periaatteessa. Todellisuudessa ihmiselle syntyy tunnesiteitä omistettaviin asioihin liittyen. Tämäkin osa sitä pääomaa, joka tulisi laskea tuotteelle jo hankintavaiheessa. Taitaa jäädä monesti huomioimatta ja liittyy juuri siihen kuluttavaan kulutukseen.
Jos ei aiemmin hankitusta pääomasta halua luopua, onko siinä kyse lisäarvosta vai onko se taakka, joka periaatteessa vähentää sijoituksen arvoa? Taakka, joka on syntynyt olemassa olevaan, käytössä olleeseen kohteeseen tai tuotteeseen tunnesiteiden ja muistojen kautta. Menetyksen pelko, joka jarruttaa asian realisoimista rahalliseen mittakaavaan.
Tuottavan ja kuluttavan välistä eroa jos miettii, niin eikö ihmisen kannattaisi jo lähtökohtaisesti tehdä vain sellaisia kulutuspäätöksiä, jotka johtavat hankitun pääoman kasvuun? Oman asunnon arvonnousua lukuun ottamatta lähes kaikki muut kulutushyödykkeet taitavat olla sellaisia, joiden arvo laskee ajan mittaan. Auton, veneen, polkupyörän tai jopa hammasharjan arvo vähenee käytön seurauksena. Vai onko joku kuullut jonkun sanoneen saaneensa autokaupassa hyvät voitot vanhasta luopuessaan.
No, väheneehän se asunnonkin arvo periaatteessa, ellei tehdä aika ajoin remontteja, ym. kunnostustöitä. Kunnostustyöt taas vaativat lisäkuluja. Kuitenkin, riippuu toki sijainnista, mutta kohtuullisen halutulla paikalla oleva asunto kerää arvonnousua, jos siinä yli kaksi vuotta viitsii asustella. Sitä vastoin, jos tuo aika jää vajaaksi, kiinnostuu verottaja asiasta. Siinä se lysti sitten jo meneekin lihottamaan valtion kukkaroa.
Moniko on esimerkiksi oman vakituisen asunnon lisäksi mahtanut pettyä pahanpäiväisesti ajatellessaan hankkia vapaa-ajan viettopaikan edullisesti. Sellaisen löytäessään ja paikan kuntoon laittaessaan miettinyt, että ainakin siitä sitten hyötyy rahallisesti joskus tulevaisuudessa, jos myymässä on. Rakentaa paikkaa rakkaudella ja tarkkuudella itselle ja lähimmäisilleen.
Mutta ei, ei ei... verottaja huolehtii tästäkin. Kenenkään ei tarvitse havitella liian suuria voittoja tässä kolmenkymmenen prosentin veroparatiisimaassa. Kaiken lisäksi, kun tuo ystävämme verokarhu ei laske ihmisen omalle työlle mitään arvoa. Karjaisee vain, että eihän se verovelvollinen mitään itse osaa, miksi siis arvonnousua? Vain toisella teetetty työ on arvokasta ja voidaan huomioida verovähennyksinä.
Niin, mietitäänpä hetki, kuinka nälkäinen se suomalainen verokarhu oikein on. Tavalliseen mesikämmeneen verrattuna vatsa vaikuttaa pohjattomalta. Normaalisti karhu nukkuu sentään puoli vuotta talviunta, mutta tämä verokämmen ei. Valvoo ja syö senkin ajan.
Otetaan vaikka esimerkki ihmisestä, joka haluaa vaihtaa kortteeria. Ennen kuin huomaakaan, hyökkää verokarhu kulman takaa ja ottaa alkupaloiksi varainsiirtoveron. Riippuen uudesta kortteerista, puolitoista tai kolme prosenttia hankintahinnasta asunto-osakkeen tai kiinteistön kyseessä ollessa. Eikä tee eroa vakituisen tai vapaa-ajan suhteen.
Juuri, kun pieni ihminen luuli tyydyttäneensä verokämmenen ruokahalun, huomaa hän, että tuli vaan kiukkuiseksi ja on entistä nälkäisempi. Jokavuotinen kiinteistövero pitää otukselle seuraavaksi syöttää, jotta tyytyväisenä pysyy. Määränkin itse määrittelee. Jos pieni ihminen asunto-osakkeeseen itsensä tuossa liikkeessä sijoitti, välttyy tältä vuosipiinalta.
No, sitten aikanaan, tarinamme pieni ihminen huomaa, että elämä ja ihminen on muuttunut ja haluaisi taas vaihtaa kortteeria. Siitähän se verokarhu ei tykkää, vaan hengästyy ja haluaa kolmanneksen mahdollisesta myyntivoitosta.
Kohdetta vakituisena majapaikkanaan pari vuotta pitänyt pieni ihminen onneksi välttyy tältä, mutta annas olla se ihminen, joka oli lähtenyt vapaa-ajan asunnolla pröystäilemään. Jää kuin peura nälkäisen leijonan kynsiin savannilla tai olisiko tässä tapauksessa kuvaavampaa verokarhun hellään syleilyyn jääminen. Alkaa miettimään koko hankkeen mielekkyyttä. Miksi lähti ja sijoitti kohteeseen, joka kuuluu juurikin puheena olevaan kuluttavaan sijoittamiseen.
Tuo tarinamme pröystäilevä ihminen on kuullut joskus sanonnan, jossa kerrotaan edellä kuvatun kaltaisen tilanteen olevan omistavan luokan ongelma. Kuunteliko hän tuon sanonnan sanomaa? Varmaan, mutta ymmärsikö ja otti vaarin? Ei varmaan.
Satunnainen ohikulkija on kuullut joskus sellaisenkin totuuden, että kaikki mitä pyrit lisääntyvässä määrin omistamaan, omistaakin sinut ja se mitä todella omistat, olet saanut lahjaksi.
Moni ajattelee niinkin, ettei koskaan tiedä milloin kullakin maallinen vaellus loppuu ja riittää, että tällä hetkellä saa ruokaa suuhunsa ja katon päänsä päälle. Viisaus asuu tuossakin ajatuksessa. Toisille taas saattaa tuoda rauhaa ajatus, että jotakin on sukanvarressa pahan päivän varalle.
Satunnaista ohikulkijaa kiinnostaa ajatus kulutuksen karsimisesta ylipäätään. Jos jotakin jää silti hankittavaksi, olkoon se sitten tuottavaa osuutta. Mieluiten henkiselle sektorille osuvaa. Samalla ymmärtäen, ettei pelkällä hengelläkään elää voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti