Aijai... voisiko asiaa kuvata paremmin jollakin muulla sanalla? Insomnium ja Omnium Gatherum samalla lavalla perätysten. Miltä kuulostaa, maistuisko?
Tämä keikkahan oli Satunnaiselle ohikulkijalle sikäli erilainen, että paikkakunnaksi oli valikoitunut Kouvola, siis So:n tyypillisen vaikutusalueen ulkopuolella. Kohteena erittäin hyvin tapahtumiin soveltuva House of Rock, rautatieaseman tuntumassa. Hotellia tarjoillaan samassa korttelissa.
Menomestan baaritiski ja pöytäloossit sisääntulon vasemmalla puolella luovat kodikkaan tunnelman, permanto ja esiintymislava oikealla. Alkaa jo porukkaa kertyä lavan eteen. Kello lähestyy kymmentä illalla, joten aikaa vielä on tätä vuokautta käydä.
Sinällään Satunnaista ohikulkijaa hieman ärsyttää tämä tyyli, jossa keikat aloitetaan yön jo mieleen hiipiessä. So, kuten varmaan moni muukin, haluaisi aloittaa klo 20 maissa, jolloin olisi hyvää aikaa venyttää keikkaa ja yleisön valua sitten ihmisten aikaan kotio. Jossakin vaiheessa olikin vallalla yleinen käsitys, että keikat halutaan aloittaa ja aloitettiinkin aikaisemmin, mutta näyttää taas menneen vahaan muottiin. Eli tänä päivänä keikka alkaa klo 22, mikä monesti jo tavanomaista elämää elävälle ihmiselle lähestyy nukkumaanmenoaikaa. Eli toivomuksena voisikin sanoa heti kärkeen, tulkaa ajoissa bändit, ei teitä kukaan jaksa yöllä katsoa!
No niin, sanoista tekoihin, nyt alkaa tapahtua. Omnium Gatherumin Jukka, keihään kärkenä luotsaa metallipermantoa kohti raskaan oloista keikkasettiä, kitaroiden ja rumpujen puhuessa samaa kieltä.
New Dynamic:llä lähdetään liikkeelle viemään tätä iltaa kohti isompaa. Heti perään "In the Rim" ja "Nightwalkers", kuten biisit etenevät alkuperäisellä albumillakin.
Niin, koko tapahtuman ideanahan on soittaa kahden bändin about kymmenen vuotta sitten julkaistut albumit läpi, alusta loppuun. Niinpä Omnium Gatherum vetää Beyond albumin ja Insomnium vastaavasti Shadows of the Dying Sun albumin läpikotaisin, jokaista nuottia myöten, penkoen sointulaarien pohjatkin. Aijai, kun ottaa sydämen syvyydestä "Nightwalkers" dramaattinen kohtalon jyrinä ja tomien jytinä.
Puhumattakaan "Formidable" mukaansa tempaavasta otteesta. Entä sitten "Who Could Say", meinaako jo kännykän valo leimahtaa ilmassa heiluvien käsien aalloille lainehtimaan? Ja sit taas menokomppia "Living in Me", juu meissähän se asuu.
Jännä, miten näitäkin biisejä on tullut kuunneltua vuosikaudet juoksukellon antaessa kilometritehtaalla matkan syvyyttä korviin. On tajunnut asian, jos toisenkin, vain olemalla osa liikkuvaa elämänkarttaa ja kuuntelemalla musiikkia.
Loppuun vielä rauhallista tunnelman tasaamista "White Palacen" tahtiin ja sitten tauolle odottamaan sitä toista illan kovaa. Olisko aika katsella hetki ympärilleen, mitä muuta Kouvolan House tarjoilee?
Ja sit lähtee taas...
Insomnium aloittaa kaikkien tuntemalla "The Primeval Dark" biisillä tykinkuulan vahvuudella, kattolistojen narahdellessa tarkan kitaran nakuttaessa biisin alkuun. Siitä laulun jatkaessa pääroolia, kitaran taustalla kertoen edelleen haluavansa sanoa sanansa. Kaiken hyvän päälle rummut ja basso takovat permannon ihmiset sellaiseen mielentilaan, ettei ole ennen Kouvolassa nähty. Biisin kokonaisuus vaihtuu osasta toiseen kuin viestikapula neljänsadan metrin kisassa, lennokkaasti, soljuvasti, ilman havaittavaa vaihtoa. Kaikki vaan tapahtuu ensimmäisen ja viimeisen soinnun välillä kuin ilmavirran mukana kulkevan metallisen höyhenen kyydissä.
Sama meno jatkuu "While We Sleep" tahdissa. No sitten, pääsemme biisiin "Ephemeral". Tässä taas sellainen "läpi harmaan kiven" biisi Satunnaisen ohikulkijan juoksu- ja rullishommissa. Kun kertosäkeen alustuksessa patupatu komppi lähtee ja varsinainen kertosäe sanoo sen jälkeen rennommin "anna mennä, elämä kantaa", tajuaa, että tämän biisin kanssa voisi juosta vaikka maailman ääriin.
Noni, rauhoitetaan hieman tunnelmaa. Otetaan tähän väliin "The Promethean Song", olisko taas aika laittaa kännykän valo aalloille lainehtimaan?
Ja kuinka ollakaan, pääsemme lopulta illan viimeiseen ja samalla koko albumin nimikkobiisiin "Shadows of the Dying Sun". So:lle tämä ei ole koskaan ollut elämää isompi biisi, mutta ymmärtää toki niitä, joille se sitä on.
Vielä muutama encore asiaankuuluvasti kuultiin, jotka eivät olleet mitään vauhtibiisejä, ikään kuin samaa tahtia olisi jatkettu. Joten tässä kohtaa So katsoi parhaaksi hakeutua kohti narikkaa ja sanoa hyvää yötä illan bändeille, sekä House of Rockille.
Ulos kävellessä kävi sekin mielessä, kuinka joillakin ihmisillä riittää energiaa tehdä kahden bändin maailmanvalloitusta samaan aikaan? Hyvänä esimerkkinä Mr. Vanhala, joka soittaa skittaa näissä molemmissa illan bändeissä. Ihan jo kuntokin pitää olla kohillaan, jotta reilusti keski-ikäinen ihminen jaksaa hillua lavalla kaksi settiä perätysten täydellä teholla. Niin, kai siinä on sitten mukana sitä kuuluisaa tekemisen iloa ja luovan ihmisen luonnetta. Kuin myös kitaran kaulan herkkää kosketusta, metallin jaloa mainetta, sekä näistä syntyvää uusien biisien ainesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti