Jo vain, Satunnainen ohikulkija heitti lopputalvesta juoksukisan Helsinki Central Park Run muodossa. Tyypillisesti näitä tapahtumia on kahlattu kesäkaudella ja tämä olikin ensimmäinen laatuaan nastalenkkareilla toteutettuna.
Reitti suunniteltu Pikkola-Vermo väliin ja matkoina 5 km tai 10 km, So:lle napsahti nakki kympille, lähtöpaikka Pirkkolassa. Järjestely oli mielenkiintoinen, kympin reitti juostaan edestakaisin, mutta vitosen juoksijat lähtevät liikkeelle Vermon päästä, jossa kympin juoksijoiden kääntöpaikka. Tarkoittaa samalla sitä, että vitosen juoksijat tarvitsevat ulkopuolisen kyydin jompaankumpaan suuntaan, joko julkisilla tai sitten jonkun kyyditsemänä. Järjestäjä kuitenkin ilmoittanut kuljettavansa mahdolliset lähdössä säilytykseen jätettävät varusteen maalialueelle.
No, herätys tyypilliseen tapaan siinä kuuden maissa aamukahvia siemaillen ja kaurapuuroa maistellen, samalla viimeisiä unihiekan jyväsiä silmäkulmista kaivellen. Siinä heräillessä mieleen juolahti, ettei ole pitkään aikaan venytelty juuri muuta, kuin lenkkien jälkeen pohkeita ja aamuisin takareisiä sekä alaselkää, suorin jaloin käsiä lattiaan kurotellen. Niinpä puurolautasen tyhjennyttyä piti istuutua lattialle ja kokeilla venytyksiä jalkaterää suorin jaloin hamuten. Aika jäykkää on! Siihen perään pakaralihasvenytys, toinen jalka toisen yli koukkuun ja polvea kohti rintakehään painaen. Aijai, ei hyvää lupaa alkavaan päivään. No, kahvia koneeseen ja lisää venytyksiä. Hieman polvetkin tuntuivat vihoittelevan näiden jälkeen.
Aamupäivä jo sarastaa mukavasti ja on aika siirtyä pelipaikalle autoillen. Pirkkolan urheilukentän läheisyydessä olevasta rakennuksesta sai noutaa numerolapun. Hieman syrjässä ja ilman opastusta kun oli, ensikertalainen joutui läheisen uimahallin aulastakin asiaa tiedustelemaan. No, löytyihän se juoksutapahtumallekin varattu rakennus ja rintaan kiinnitettävä numerolappu saatiin hakaneuloineen. Ja koska aikaa vielä oli lähtöön, piti tovi autossakin istuskella ennen lähtöviivalle valumista.
Sikälihän nämä kylmän kelin tapahtumat ovat hankalia, jotta jos liian aikaisin lähtöviivalle vaivautuu, on kroppa jäässä jo ennen lähtölaukausta. Ellei autoa olisi saanut lähtöpaikan tuntumaan olisi pitänyt aikaa viettää kisatoimistossa, josta numerolappu haettiin. Sinne puolestaan oli matkaa yli puoli kilometriä ja olisi siinäkin oma haasteensa oikean ajoituksen kanssa ollut.
No niin, sit kuvitteellinen PAM ja liikkeelle. Näin pieneen tapahtumaan ei ollut vaivauduttu tuomaan starttipistoolia tai sitten oli vaan unohtunut kisakuuluttajan kotiin aamukiireessä. Niinpä starttihuuto kuultiin vaimeasti kuuluttajan mikrofonin kautta. Toki hieman tuota huutoa vaimensivat myös omat korvanapit, jotka äänettöminä vielä tässä vaiheessa.
Porukka mateli yli lähtöviivan ja viimein sai Satunnainen juoksijakin astua ensimmäiset päivän juoksuaskeleet. Sitten vaan juostaan menemään ja naatitaan kisatunnelmasta. Reitti kulkee kauttaaltaan kevyen liikenteen väylää, jossa kisajärjestäjän liikenteenvalvojat jokaisessa risteyksen ylityksessä.
Menomatkalla kohti kääntöpaikkaa, luokkaa kolme kilsaa lähdöstä, tuli ensimmäinen juoksija vastaan. Mielessä kävi ja pari sanaa asiaan liittyen vaihdettiin viereisen juoksijankin kanssa, et joko sieltä ensimmäiset kääntöpaikalta ovat tänne asti ehtineet? No, myöhemmin vasta juolahti mieleen, ettei ollutkaan kympin matkalaisia, vaan niitä kääntöpaikalta liikkeelle lähteneitä vitosen menijöitä.
Noh, kääntöpaikkakin siinä sitten tuli kohilleen askeleen edetessä ja matka takaisin päin sai alkunsa. About kolme kilometriä ennen maalia alkoi ne aamuiset polven sivujen tuntemukset tulla lähemmäs ihmismieltä. Tuntui matkanteko vaikeammalta, eikä ollenkaan normaalia tekemistä kympillä. Kuin olisi kyseessä ollut puolimaraton, jossa tyypillisesti viimeinen viisi km vastaavia tuntemuksia aiheuttanut. Garminkin ranteessa näytti matkavauhdin hieman pudonneen, ei onneksi paljoakaan toistaiseksi.
Matka jatkui kuitenkin ihan ok tekemisellä, vaikkakin mielen työskennellessä aika lailla noiden polvien kimpussa. Siinä jossakin kohtaa loppumatkasta pääsi ainoaksi jäänyt takaa lähestyvä juoksija ohittamaan ja se hänelle suotakoon. Mieli kuitenkin toisteli So:lle, että viimeinen kilsa painetaan menemään, vaikka polvet väärinpäin jaloissa olisivat, jottei toista ohittajaa enää nähdä.
Maaliin tultiin ja palkintojuomiakin saatiin. Ei kuitenkaan palkintokaapin täytteeksi mitalia, joka olisi ollut se eniten haluttu kisamuisto. Myöhemmin vasta mieleen juolahti viime viikonlopun retkiluistelut jäällä, joka sinällään tarjoili keholle uutta liikettä ja osaltaan lienee ajanut jalkojen jumitusta kuluneelle viikolle.
Joka tapauksessa yhteenvetona voi todeta, jotta tämäkin kisa oli mielenkiintoinen kokemus kokemusten joukossa, joskaan ei välttämättä jokavuotiseksi tapahtumaksi So:lle muodostu. Vaan ken sen tietää, minne tossu milloinkin vie tää. Tänään näin, huomenna ehkä toisin päin.
