Tähtisädetikku (runo)

Ihmisen elämä kuin tähtisädetikku, 

hetken loistaa kirkkaasti, sitten savuaa rajusti.

Palaessaan sädehtii joka suuntaan,

sen jälkeen jäähtyy, ei anna muuta.

Jäljelle jää vain ruttuinen kuori,

sisällä jäähtynyt sydän, vielä nuori.

Ydinlanka se on, metallinen, 

kuumudessa vääntynyt, kuparinen.

Vaikka kuoren ehjänä pitää,

hauraiden luiden tapaan, ei kestä mitään.

Kastettava ennen roskiin heittämistä,

jotta leposijansa jättäisi sytyttämättä.

Parempi metallinen runkolanka taitella on,

roskapussille sekin voi olla armoton.

Viimein, tuo pussi pihan roskalavaan viedään,

sieltä paikkaan ei kenenkään tietämään.

Jos sinulla kuitenkin sädetikkuja laatikollinen on,

olet joulun alla ja vuodenvaihteessa voittamaton.

Joka joulu ja juhannus uusi tikku sytytä,

tikun päähän sytkärin liekkiä näytä.

Elämän liekki, voiko uudelleen palaa,

toisessa hahmossa meiltä salaa.

Ihminen, eläin, kivi tai kasvi suuri,

huomoi niitä, voi olla sädetikkusi siinä juuri.

Kuka sen tietää, missä on elämää ennestään,

vai siirtyykö toiseen hahmoon eteenpäin?

Siinä vierelläsi visertävä harmaa varpunen,

voi sädehtiä sisällä sen, tähtisädetikkusi eilinen.