Ihmisen sisäinen lapsi (runo)

Kohdusta hautaan, laulussa lauletaan,

mukana sua kannan, toki arvonkin annan.

Usein liian pinnalla, äänessä ihan,

toisinaan takakannella, melkein yli laidan.

Se on se nuori, puhdas ihminen,

muodossa lapsen, sisällä aikuisen.

Aikuisen ulkomuoto, rapistuva kuori,

mieli kuin lapsen, olispa vielä nuori.

Pitkin elämän kiitorataa, kuljemme tuhatta ja sataa,

usein kaasu pohjassa, joskus taas paino jarrulla.

Elämän liikennevalot jos ohjaisivat,

vähemmän kolhuja sielut kohtaisivat. 

Ajokoulua ei ihmiselle syntymä salli, heti on opittava elämisen malli.

Ei ohjetta tarjoile, sanoo vain, elä ja opettele.

Heitä tutti pois, teinivuodet taistele,

ruuhkavuodet hoida, maksa laskut ja työskentele.

Keski-iässä elämä jo rauhoittuu,

jälkikasvu omiin ruuhkavuosiinsa paneutuu.

On taas aikaa harrastaa, viihtyä ja ihan olla vaan.

Jopa haaveilla, josko vielä jotakin näillä aalloilla.

Vaan koko matkan on se lapsen mieli mukana elänyt,

aikuiselle huolia kertonut ja kanssasi maailmaa pelännyt.

Kuin sisäänrakennettu käkikello käy ja kukkuu,

pikkutunneille asti huutelee, ennen kuin nukkuu.

Kuuluu kerrottavan, jotta elämän lopun päivinäkin mukana on,

ei jätä, valvoo, kun se aikuinen viimein on alaston.

Siirtyvätkö molemmat tuonpuoleiseen vai oliko matka yhteinen maanpäällinen,

oliko jotakin ennen syntymää, niin, miksi olisi sitten jälkeen kuoleman?