Sahara (runo)

Elämämme on kuin Saharan autiomaa, ei sinne väliin sovi kahta sanaa.

Hetken elonhiekka dyyniksi nousee, kuuta taivaalta tavoittelee.

Korkealta katselee, mitä maailma tarjoilee.

Peläten tuulta, kaiken tasoittavaa, alleen lanaavaa.

Antaen kaiken, pyrkien parempaan.

Ennen pitkään tuuli kaiken voittaa, dyynille aika tuomion koittaa.

Dyyni kohtalonsa hyväksyy, ei voi tuulelta kieltäytyy.

Pikkuhiljaa dyynin alas täytyy laskeutua, tunne ei ole makea.

Elämäntuuli voitti taas, otetaan kiinni, katsotaas.

Entinen dyyni korkea oli, paikassa Saharan.

Tasalla nyt kaikki, maan kamaran.

Dyyni muodossa hiekan jyvien, katselee tekemistä ihmisten hyvien.

Josko vielä kerran voisi tuuli puhaltaa, dyynin uudelleen ylös nostattaa.

Odotellessa, hiekanjyvien lomassa, aikaansa katsoo ja tajuaa, 

tuuli ja saltatio meni jo, se on dyynin kohtalo.

Ei ehdi uutta rakentaa, saati muuttaa agendaa.

Entä sitten, elämä jälkeen elämän voi olla sitäkin sakeampaa.

Uusia tuulia odotellessa, kaikki käsin kosketeltava on jo olemassa.

Miksi, sitä ei osaa tarkemmin sanoa.

Saharan tuuli, jota ihminen ystäväksi luuli,

oli kuin vieras muuli, kaiken kuuli ja muuksi muutti.

Entinen dyyni nyt, kaiken ja vähän yli nähnyt.

Sanoo, elämäntuuli, ylitseni lennä, en pois Saharasta tahdo mennä.