HCR 2025

Huomenta, vettä sataa tähän aikaan Etelä-Suomen aamussa. Kellohan on vasta 05:02, kahvi jo kupissa höyryää ja ihminen istuu koneella tätä tekstiä kirjoittaen. Mistä moinen, voisi joku kysyä? Se on sitä kuuluisaa odottavan pitkäksi käyvää aikaa, tulevan jännitystä, elämän taikaa, aikamme aikaa.

Monta kertaahan se odotusta vaativa etukäteisaika onkin koko homman parasta aikaa. Saattaa käydä niinkin, että asian valmistuttua, ei enää tunnukaan niin ihmeelliseltä ja jälkeenpäin voi vain muistella tapahtunutta ja sitä edeltävää odotuksen aikaa. Lähes heti tapahtuman jälkeen ihminen alkaa jo odottaa seuraavaa tulevaa tapahtumaa, jonka jalkoihin edellinen tuppaa tallaantumaan.

Helsinki City Running Daysta puhutaan, lähdetään siis katsomaan, mitä tapahtuma tuo tulleessaan.

Satunnainen ohikulkija ekaa kertaa HCR tapahtumassa mukana. Lähinnä tarkoitus haistella ilmapiiriä, maistella tunnelmia ja nauttia tapahtumasta. Matkoinahan täällä on valittavissa maraton 42,2 / puolikas 21,1 ja 5 km. Taitaa lisäksi olla maratonviestiä ja lapsillekin oma minimaraton 1 km. Kaikkein kovimmat tyypit vetävät City Doublen eli sekä täyden, että puolikkaan matkan 63,3 km.

Rintaan kiinnitettävä numerolappu haettiin jo eilen perjantaina kisatoimistosta, jonka virkaa toimitti Stadionin maanalaisissa kerroksissa oleva iso tila. Heti paikalle tullessa huomasi kyseessä olevan ison tapahtuman, musiikkien soidessa jo pihapiirissä, ihmisiä paljon liikkeellä noutamassa omaa numerolappuaan näin edellisenä päivänä ennen varsinaista juoksupäivää. 

Kaikki vaikuttaa hyvin organisoidulta, opastekyltit kohillaan ja ihmismassa ohjautuu kuin karsinoitu karja oikeaa väylää pitkin kisatoimistosta kauppaosaston läpi takaisin pihalle. Kauppaosastolla kaikkea juoksuun liittyvää vaatetta ja varustetta maan ja taivaan väliltä. So:llekin parit juoksusukat tarttuivat käteen, sukkavarastoa kohentamaan. Siellä varastossa olevissa sukissa, kun kantapäissä haluaisi reiätkin asustaa.

No niin... viimein olemme kisapaikan lähtöviivalla kellon ollessa lauantaina 09:56, kohta startataan. Matkaksi valikoitui lopulta 5 km, koska sitä toivottua kymppiä ei ollut saatavilla tässä tapahtumassa. Niinpä voimme rennosti keskittyä katselemaan kaupunkia, nappasta muutamia valokuvia ja lipua virran mukana, kuin normi peruslenkkiä tehden. Ämyreistä lähti just soimaan kunnon volumella Daruden "Sandstorm", nyt on kisatunnelma kohillaan. Aurinko juuri tulossa näkyviin ja taivas alkaa seljetä, kohta porottaa, ja samassa kuuluukin jo viimeisten sekuntien laskenta, neljä, kolme, kaksi, yksi ja PAM.

Mannerheimintietä mennään letkan venyessä. Tapahtumassa kuuluttajien mukaan noin kaksikymmentätuhatta osallistujaa kymmenistä eri maista. Pelkästään vitosen matkaakin tekemässä kaksi ja puolituhatta. Tosin siinä luvussa taitaa olla mukana myös kävelijöiden joukko, joka lähti liikkeelle viisi minuuttia tämän porukan jälkeen.

Eduskuntatalon edustalla, maamme ensimmäisen presidentin K.J.Ståhlbergin patsaan taustalla asian hyväksyen katsellessa, letkaa viihdytti puhallinorkesteri, jossa trumpetit, saxofonit ja pasuuna panivat parastaan. Ensimmäiset, liian reippaalla asenteella liikkeelle lähteneet huomasivat oman koneensa köhivän jo tässä vaiheessa ja joutuivat vaihtamaan ainakin hetkeksi kävelyvaihteelle.

 

Kiasman, Oodin ja Sanomatalon kierroksen jälkeen takaisin Manskulle, jossa näyttäisikin kävelyletka tulevan vastaan oman kierroksensa menomatkalla. On se vaan hyvä, että meidän letka on tällä puolen katua ja kohti maalia jo säntäämässä.

Ja eipä aikaakaan, kun pääsemme Olympiastadionin vaikutuspiiriin. Ennen areenalle pääsyä noustaan stadionin itäpuolta kohtuullisen pitkä, ei kovin jyrkkä rinne ylös, mutta kuitenkin muutamille näytti olevan liikaa lenkin tässä vaiheessa. Vetäytyivät nurmikolle oksentamaan ja köhimään. Harmi, kun ollaan juuri tulossa maalialueelle ja siinä vaiheessa on kone valmis. Piiputtaa, savuttaa ja kallellaan ihmisen kanittaa.

No niin, sit enää viimeiset rutistukset juoksuradalla. Tossa vieressä loppumatkan juossut kaveri yrittää pitää vauhtia yllä ja sen vieressä tyttö vaikuttaa vielä aika voimissaan olevan. Puhutaan enää luokaa satametriä maaliin ja nyt Satunnainen ohikulkija lyö pellin auki. Kaikki jäljellä olevat tehot tähän kohtaan. Kolme meitä tässä rinnakkain taistelee maaliintulojärjestyksestä. 

Ou jee, vieressä olevalla kaverilla näyttää piiputtavan ja jää askeleen pari taakse, ei ehdi enää tilannetta korjata. Mutta, se tyttö tossa seuraavalla ratakaistalla on kovempi pala. Ei auta, menee menojaan, eikä So pysty vastaamaan, vaan pari askelta perässä tullen maaliviivan yli astutaan. Onneksi sentään pari askelta sitä vieressä ollutta kaveria ennen. Huhhuh, se oli siinä!

Sit jo maalijoukkojen huuto kuuluukin, "hyvä juoksijat, sinne vaan jonon jatkoksi mitalia hakemaan". Sujuvaksi linjastoksi tämäkin organisoitu. Ensimmäisessä pisteessä mitali kaulaan, seuraavassa muovikassi käteen ja siitä seuraavissa erinäisiä juomia, patukoita ja naposteltavia kassiin. 

Hetken vielä upeasta kelistä nauttien, kisakansaa katsoen, tunnelmaa mieleen painaen ja sitten kohti autoa suunnistaen So jättää Olympiastadionin taakseen. 

Suihkun jälkeen, kotileirissä havaittiin hyvät tarjoilut siihen muovikassiin kertyneen ja palkintokaappikin saa taas uutta materiaalia kantaakseen. So:n seuraava juoksutapahtuma taitaa ajoittua vasta syksyyn, joten ajetaan sitä ennen muiden tapahtumien myötä tämä Suomen hieno kesäkausi maaliin kuin viimeistä päivää.

Elämänsynapsit

Ottamatta kantaa Mors Principium Est ”The Harmony Remains” sanoituksiin, vain melodian viedessä jalkoja, Satunnaisen juoksijan mieli juoksee myös.

Ajatus lähtee väkisin liikkeelle mielen valtateillä, aivosolujen maanteillä, osuen risteyskohtiin, synapseihin, katsoen molempiin suuntiin. Vilkas liikenne vaikuttaisi olevan, ei heti uskallakaan risteystä ylittää. Tarkkaillaan hetki mitä siellä liikkuu.

Oikealta tulee rekka, jonka kyljessä lukee ”työelämän kiireet ja paineet”. Samaan aikaan vasemmalta toinen rekkakuski jo ikkunassa morjenstaa ja sen kyljessä näyttää lukevan ”rakkauselämä”. Mitähän tuossa kyydissä mahtaa mennä? Hei, odota, äläs menekään ohi. No, ei se kuullut.

Suoraan synapsimme risteysalueen vastakkaisella puolella odottaa jo liikennevalojen vaihtumista ”nälkä”. Jaa, siinä taitaakin olla kaksi rekkaa vierekkäin, näitä teitä, kun yhdistyy samaan tuossa kohdassa useammasta suunnasta. Toisen olemuksen voi jo tunnistaa äänestä, kovasti soiden ja näyttäisi teksti ”musiikki” kyljessä lukevan, risteystä ylittäessään.

No nyt se ”liikunta” rekka jo takana soittaa äänitorvea, kun ihminen tähän risteysalueelle liian pitkäksi aikaa on jäänyt maleksimaan ja liikenteen isoa määrää ihmettelemään. Ei kai auta muu kuin painaa kaasua ja tukka putkella porhaltaa kohti seuraava elämänneuronien synapsia.

No nyt, kun So pikkuhiljaa palaa taas mikromaailmasta, ajatusten ammeesta, ihmisten ilmoille juoksijan rento ilme kasvoillaan, huomaa jalkojen vieneen kuntoilijaa pitkän tovin kuin itsestään. Niin, korvissa soivan albumin biisin jo vaihtuessa ”Two Steps Away”, mieleen tulvii lisää ajatuksia. Miksi maailmassa on ihmisille tarjottu niin monta vaihtoehtoa miten tätä elämää voi elää?

Eikö olisi paljon helpompaa, jos vaihtoehtoja olisi vain pari tai edes muutamia lukemattomien eri variaatioiden sijaan? Kokonaisuutena, kaikille yhteisenä tietenkin kuulostaisi tylsältä, mutta yksilön kannaltahan se olisi lähes se ja sama minkälainen elämä olisi, kunhan joku tyypillisesti hyvänä pidetty kuitenkin olisi. Jokaisellehan se olisi joka tapauksessa kokemuksena omanlainen ja yksilöllinen elämä.

Nyt, kun vaihtoehtoisia skenaarioita on loputtomasti, valinnanvaraa on liikaa. Tulee juuri tuo aivojen hermoratojen risteysten kaltainen ongelma, jossa ei ihminen enää tiedä milloin uskaltaa ylittää risteystä, milloin pysähtyä, milloin jäädä, minne kääntyä. Mieli menee sekaisin ja takana tuleva haluaa soittaa äänitorvea, kun ei muuten meinaa jono liikkua.

Oletko koskaan miettinyt omaa elämääsi sillä ajatuksella, miten olisi mennyt, jos olisit jossakin kohtaa tehnyt jotakin pientä eri tavalla? Vaikka lapsena tai miksei aikuisenakin, mutta niin että siitä on jo kulunut aikaa, olisiko joku pieni mitättömältä vaikuttanut teko voinut muuttaa isompaa liikerataa?

Jos olisit jossakin kohtaa nuoruutta lukenut läksyt paremmin ja sen takia onnistunut kokeessa, näytellyt normaalia paremmin koulun päätösjuhlissa, pärjännyt ensimmäisessä työpaikassa, rakkauselämässä, henkisessä kasvussa tai vaikka yritysmaailmassa ja sitä kautta nyt uudessa asemassa?  

Toisaalta vastaavasti, jos olisi samoissa kohdissa epäonnistunut, kompastunut vaikka esiintymislavalla ja lentänyt päistikkaa permantoon. Tai hetken mielijohteesta laiturilta hypännyt ja pohjaan osunut. Voisiko elämä pyörätuolissa ohjailla tätä hetkeä?

Niin, olisiko se sen parempaa vai pahempaa elämää? Kuka sen tietää, mutta varmaa on se, että se olisi silti omalta tuntuva, jokaisen yksilöllinen elämä. Juuri tässä tullaan siihen eri variaatioiden ja valintojen merkitykseen. Onko valinnoilla sittenkään niin suurta merkitystä, jos kuitenkin loppuviimein jokainen pitää sitä omaa elämää itselleen sopivana? Onko koskaan kuultu kenenkään sanovan muuta kuin, ettei vaihtaisi päivääkään pois?

Kausi 2025 tulee, oletko valmis?

Mmm, juu, missä muuallakaan ne ajatukset syntyisivät kuin juoksulenkillä. Korvien kautta taas. Beast in Blackin "Oceandeep", upea biisi. Rakentuu alun haikeuden jälkeen pikkuhiljaa isommaksi ja isommaksi. Puolen välin jälkeen täyteen mittaan päästessään, kukoistaa kuin taivaan aurinko pienelle vastustajalle maan päällä ja ihmisen ajatus lentää...

Niin, Daavid ja Goljat, ihminen ja aurinko. Samoin tuntuu välillä käyvän elämän arkisten asioiden kanssa. Pieni Daavid ihminen ison Goljat maailman keskellä yrittää oman osansa hoitaa, toisinaan laineilla lipuen, toisinaan Goljattia vastaan taistellen. Niin, mitä tämä nyt sitten tässä kohtaa tarkoittaa, muutamaa vastoinkäymistä, ilon ja auringon energiaa, sekä keväistä heräämistä.

Joskus sanotaan ihmisen nousevan aamulla sängystä väärällä jalalla, nyt tuli huomattua, että voi sinne mennäkin väärällä jalalla. Kevään työmatkafillarointia takana ja taas yhtä kokemusta viisaampana. Keväällä aamut vielä sen verran kylmiä, jotta junan kyydissä homma hoituu ja iltapäivällä sitten mukavissa viidentoista asteen lämmöissä takaisin kauramoottorin voimalla.

Juu, huhtikuun alussa olimme kevään ensilenkin iltapäivässä ja tunnelma kohillaan. Pientä kihelmöintiä ihon pinnassa pitkästä aikaa talven jälkeen nousta maantiesatulaan, painaa kenkien klossit lukkopolkimiin, laittaa musiikkia korvanappeihin, katse kohti päämäärää ja sit ulos autotallista.

Ilma mitä hienoin, about kuusitoista astetta taitaa olla lämpöä ja homma saatiin liikkeelle hyvän matkaa vanhaan malliin, muita pyöräilijöitä ohitellen ja omaan vapaaseen väylään hakeutuen.

Kymmenen kilometrin jälkeen kuitenkin onnimannimme matikka, Goljat puuttui peliin, sanoi "Daavid katso, takarenkaasi on tyhjä". No, mikä siinä sitten olisi auttanut muu kuin hypätä apostolin kyytiin ja poiketa vieressä olleelle metsäpalstalle johtavalle polulle, piiloon ohikulkevien katseilta, tutkimaan asiaa. 

Mukana oli Tokmannilta joskus laukkuun tarttunut paikkausaerosolipullo. Ei muuta kuin ruuvaus kiinni venttiiliin ja aine sisään. Wtf... sama tilanne kuin syksyn tapahtumassa. Liitoskappale ruuvattu pohjaan asti venttiilin kierteisiin ja siitä huolimatta aine ei mene tubeen, vaan tursuaa kierteiden välistä renkaan ulkopuolelle, sotkien vanteen ja renkaan ympäriltään. Joku homma tossa on, ettei valmistajan kiinnitys tunnu toimivan Presta venttiilin kanssa. Olisko reikä niin syvä kiinnityskappaleessa, ettei paina venttiilin hattua ollenkaan, eikä tavallaan avaa väylää aineelle, kuten normaali pumpun suukappale. 

 

Kaiken kruunasi aerosolipullon suukappaletta ulos ruuvatessa havainto, joka oli kuin piste i:n päälle. Suukappaleen mukana ulosruuvautui myös venttiilin sielu, joka ilmeisesti oli ollut sen verran löysässä, jotta ei sisurin holkissa kiinni pysynyt. Näin ollen viimeisetkin ilmat olivat pihalla ja homma aloitettava alusta.

Olihan laukussa toki vararengas ja rengasraudatkin, mutta ei todellakaan kiinnostanut kevään ekalla lenkillä lähteä sisuria vaihtamaan. No, sitten vaan sielu sisään sillä tiukkuudella, mitä vaahdossa olevilla, liukkailla sormilla pystyi kiertämään ja laukusta löytyneellä pumpulla ilmaa sisään, jotta ei tarvitsisi pelkillä vanteilla mennä talutustilanteeseen.

Kuinka ollakaan juna-asema sattui olemaan juuri sopivasti vieressä, joten Satunnainen ohikulkija pääsi taas junan kyytiin. Junan vauhdissa mieleen tuli sekin, et tosiasia on nyt se, että syksyn viimeinen ja kevään ensimmäinen lenkki on tultu kävellen takaisin, rengas reikaleina. Ikään kuin menty ja noustu talvihorrossänkyyn väärällä jalalla. Tästä voi siis suunta olla vain ylöspäin.

No, sitten varikolle päästessä kiristettiin venttiilin sielu pihdeillä tiukkaan ja laitettiin kahdeksan baarin paineet sisään. Seuraavana aamuna potilaan gummi edelleen kivikova. Oliko siis ongelma sittenkin potilaan sielussa? 

--- 

No joo, sitä sattuu, kevään varma merkki tietysti on myös rullisten renkaiden kääntäminen, jotta saadaan edellisen kauden epätasainen kuluminen tasattua. Noissa, kun tuppaa sisäsivu isommalle viisteelle kulumaan. Ja tokihan itse rulliskausikin on taas avattu. 

Eli voimme vastata otsikon kysymykseen - kyllä, olemme valmiina. Renkaiden kunnossa ollessa, auringon paistaessa ja kevään tulviessa, voi pieni Daavid huomata taas kerran voittaneensa suuren Goljatin.

Kulttuurikymppi 2025

No niin, alkaa olla kevät taas siinä vaiheessa, että vuoden ensimmäinen maratontapahtuma on siirtynyt tulevaisuudesta historiaan Satunnaisen ohikulkijan muistiavaruudessa. Mieleen tahtoo nousta väkisin nimiä, Sibelius, Aho, Järnefelt, Kivi, aikamme aikakautta ennen vaikuttaneita henkilöitä, joiden vaikutuspiirin editse tämäkin maratonlenkki kuleksii.

Tällä kertaa kokeiltiin uutta konseptia, matka kisapaikalle fillarilla perinteisen auton sijaan. Aika viileässä kelissä tosin asiaa piti hoitaa, about +4 astetta. Hieman ennen lähtölaukausta lisävaatteet reppuun ja reppu säilytykseen kisatoimistoon.

Paikalle tullessa oli täyden matkan juoksijat juuri lähdössä reissuun. Kymmenen... 5,4,3,2,1 ja pam, sinne lähtivät. Nyt sitten odottamaan sitä So:lle varattua kympin reissua ja numerolappua hakemaan. Pöydillä monenmoista materiaalia tarjolla ja sarjojen parhaille menevät palkinnotkin jo odottamassa.

Aika tuulinen keli on ja kuten arvata saattaa, kevättuuli aurinkoisessakin säässä laittaa kylmäntunnetta pintaan. Niinpä piti hakeutua hieman sivummalle, koulurakennuksen kylkeen aurinkoon ja tuulen suojaan. Lämmin paikka olikin ja salli mukavan odottelun ennen omaa lähtölaukausta. Varttia ennen lähtöä, päälle varatut lisävaatteet reppuun ja bajamajan kautta lähtöviivalle.

Normitapaan musat päälle kuulokkeisiin hissukseen ennen laukausta. Laitetaan sitten liikkeellelähdön jälkeen vasta kovemmalle. No nyt, 5,4,3,2,1 ja PAM, sit mentiin. Lähtö aina hidasta ja saa vähän varoa edellä olevaa, ettei toisen kantapäille astu. Pikku hiljaa kuitenkin porukka hakee paikkansa ja alkaa tilaa olla ympärillä. Letka venyy ja ohenee.

Leppoisissa merkeissä meni pari ekaa kilsaa. Musatkin sattuivat osumaan hitaampiin biiseihin, jotka saivat ajatuksen kevyeen tekemiseen ja ilon kautta tehtävään peruslenkkiin. Eikä aikaakaan, kun pääsimme tämän reissun ainoalle juottopaikalle. Viiden kilsan kohdalla ollaan.

Ei niin kiire tietenkään saa olla, ettei juomasedän tarjoilemaa kuppia vastaanottaisi, muutaman sanan vaihtaisi tai kuvaa paikasta nappaisi. Toki monilla juoksijoilla näytti olevan tosi kyseessä, eikä ollut aikaa leikille.

No, So näissä hommissa jo sen verran kokenut konkari on, että osaa suhtautua ilon kautta, ilman liiallista painetta. Niin, onhan se tosin myönnettävä, että tuo rintaan lyötävä numerolappu pientä painetta helposti takaraivoon takoo, vaikka miten ajattelisi vain omaksi ilokseen tekevänsä.

Juomatauon jälkeen olikin hyvä jatkaa matkaa Battle Beastin "King for a Day" saattelemana. Hieman lisää volumea kiitos ja housun vyötäröä ylemmäs, sit mennään. Porukka näyttää jo aika hyvin hajonneen, eikä ihan takatuntumassa näy ketään. Eipä mittään, mennään kaikessa rauhassa ja kuunnellaan musaa. Seuraavaksi korviin tulvii Ensiferumin "Winter Storm Vigilantes" ja heti perään "Scars in My Heart", joka, niin upea kuin onkin, liian hempeää tähän tarkoitukseen ja menikin heti vaihtoon antaen tilaa Arch Enemyn "House of Mirrorsille".

Kuinka ollakaan, Satunnainen ohikulkija kuulee jossakin vaiheessa korvissaan Garminin kertovan "LAP EIGHT- 5:16", joka tarkoittaa, että pari kilsaa enää matkaa maaliin. Juuri kohta ohitetaan noi pari tyttöä, jotka koko matkan pyrkineet ennen So:ta perille, mutta joutuvat näköjään antautumaan maalin lähestyessä. Loppu vielä hallitusti koko ajan hieman kiristäen ja sitten viimeinen puoli kilsaa saisi mennä täysillä. 

Ja niin mentiinkin, vielä yksi päänahka saalistettiin ennen loppusuoraa ja maaliin tultiin volumet kaakossa, ihan täysillä. Miten siitä koneesta saattoikin vielä lähteä sellaista nuoruuden paloa ja moottorin jytinää maaliviivaa ylittäessä?

Sit vaan juomaa huoltopöydältä, mitalia hakemaan ja tarjoiltua eväspussia kainaloon. Kyllä, tämäkin ralli on taas ajettu maaliin. Lenkin loppuaika hieman So:n keskikympin aikaa parempi, vaikka rennosti otettiin. Ei toki ennätyksiä hivota, mutta mitalikaappi kiittää.

Mjuu, onhan kyseessä oleva tapahtuma jonkin verran vuosien saatossa muuttunut. Aikanaan kaikki huoltotoiminta tapahtui Hyrylän Rykmentin talossa, jossa oli vaatteiden vaihto, numeroiden haku/tavarasäilytys, vessat ja lopuksi keittoruokatarjoilu isossa ruokailutilassa, tulosten rullatessa samaan aikaan valkokankaalla. Siinä sai vaihtaa ajatuksia viereisten ruokailijoiden kanssa päivän lenkistä, näkkileivän rutistessa hampaiden välissä ja maitoa täynnä olevan kertakäyttömukin vapistessa lenkin jälkeen heikossa kädessä. Tunne oli kaikilla sama. 

Sittemmin on menty koko ajan kauemmas pihalle tekemään asioita telttakatosten alle. Keittoruoka lähinnä muisto edellisistä vuosista. Enää parkkipaikka taitaa olla tuon Rykmentintien päässä ja kaikki muu tapahtuu lähempänä Tuusulan opistoa ja uimahallia. Viime vuonna, kuten aiempinakin vuosina, oli osallistujilla vielä vapaa pääsy uimaan ja saunomaan Tuusulan uimahalliin, nyt sekin näyttäisi loppuneen. Niin, viimeistään siellä saunan lauteillahan ne arempienkin ihmisten lenkkitunnelmien totuudet viimeisteltiin. Nyt tilalle tarjotaan hierontaa osallistujan omalla kustannuksella.

No, mutta niinhän se on, mikään ei ole niin pysyvää kuin pysyvääkin pysyvämpi muutos. Joka tapauksessa puhutaan mukavasta, rennosta kevään juoksutapahtumasta. Iso kiitos toimitsijoille ja järjestäjille, totta kai myös So:n lukijoille!

Aamulenkki

Aijai, minkä upean kokemuksen tarjoili perjantain aamulenkki pitkän suoran kevyen liikenteen väylän viettäessä kohti länttä, päivän juuri valjetessa. Taivaan ollessa sinisen punainen ja yön varjon vielä hieman hallitessa maailmaa, kuin juuri sivuun astumassa. Lenkin avausbiisinä korviin lähti soimaan Marianas Restin ”Fear Travels Fast”. Katsetta hieman nostaessa tienpinnasta ylöspäin, näkyi väylän päässä lähes täysikuu mollottavana, kuin luokseen kutsuen, samalla sanoen ”anna mennä ihminen, ei ole vielä päiväsi viimeinen”.

Kevät jo kovasti pukkaa ja lämpöä meille kulkijoille antaa. Pientä maistiaista kesän tuoksuista ja linnun laulusta, elämästä ihanammasta. Päästää sielun ulos pakkasesta, kevään kimppuun kirmatessa, uusien näkymien valjetessa. Monesti aamutuimaan lenkille mennessä ja liikkeelle lähtiessä voi päivän huolet heittää hetkeksi romukoppaan, antaa musiikin ja jalkojen viedä, kehon puhdistautua, uudistua. Samalla ajatukset saavat rennon asennon, ymmärryksen isomman, tavoitetilan haluttavan ja sitä myöten maailman tuulet asettuvat oikeaan mittakaavaan.

Niin tälläkin kerralla... samassa ajatus lentää jo fillarin lähelle, sinnehän se rengasrikko syksyllä osui, Satunnaisen työmatkalaisen ratsun saavutti. Uutta rengasta siis hänelle ja totta kai normaalit perushommat eli pesu rungolle, sekä ketjulle. Lisäksi rasvaukset, kuusiokokoruuvien kiristykset, satulan kiinnitys ja vaihteiston akun lataus. Satula, jonka putken sisällä vaihteistoakku asustaa, on majaillut sisätiloissa talvikauden. No, sitten ollaankin enää rengaspaineita vailla ennen kevään avauslenkkiä. Katsotaan nyt sitten, josko heti tähän huhtikuun alkuun saadaan. Iltapäiviksi jo viidentoista asteen lukemia lupailevat.

No, nyt kun ajatus renkaiden päälle lähti, tulee rulliksetkin jo mieleen. Niin, missä ne ovatkaan, ai niin vaatehuoneen perukoilla taitavat talvihorroksessa vielä majailla. Kohtalaisen hyvin jo kevyen liikenteen väyliä on talven jäljiltä ehditty putsailla, ainakin ensimmäisen kierroksen osalta. Josko sitten myöhemmin vetävät vielä vedellä höystettynä toisen kierroksen. Joka tapauksessa mukavalta tuntuu tossujenkin alla paljas asfaltti talven sora-/jääpinnan jälkeen. Kevyempää menoa antaa, samalla mieleen sanomaa kantaa. Ihminen, ole itsellesi armollinen, kyl tää tästä, kohti kesää taas mennään.

Malaga

Heillurei, eräs vuodenvaihde Satunnaisen ohikulkijan kauas vei... 

Juicen sanoin:
Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa,

porsailla silloin on herkut suussa. 

Se lihoo, se kasvaa, se vahvistuu

ja sitten kun koittaa marraskuu,

niin lapset laulaa: "joulun tähti on ehdoton".

Mjuu... niin se taitaa olla, vaikka joillekin ihmisille joulu ja vuoden vaihde ovat niitä elämän kohokohtia, toisille voivat aiheuttaa ylenpalttista ahdistusta. Saattaa olla niinkin, että asiaa pohdiskellaan jo keväästä asti, miten voisi vältellä loppuvuoden väkinäistä tradition mukanaan tuomaa pakkoeloa koko suvun kesken.

Kävipä sitten kerran niin, että So päättikin viettää ajan yli tuon vuoden kiireisimmän, joulupukin porojen ja taivaalla räjähtävien rakettien, vähän kauempana perinteisestä.

No niin, eli Espanjan Malagasta puhutaan tällä kertaa. Tarkoittaa vuodenvaihteen lämpötiloissa mitattuna luokkaa +18 astetta ja auringonpaistetta kirkkaalta taivaalta. Vaateosastolta, jos asiaa kysytään, suosittelevat osalle ihmisiä pitkiä housuja ja kevyttä pikkutakkia, toisille saattavat sanoa shortsia ja t-paitaa.

Rantamaisemaa riittää käveltäväksi ja katseltavaksi, upeista veneistä puhumattakaan. Juu, kyllä, onhan siinä purjeveneellä leveyttä. Pulpettivene mahtuisi takakannelle poikittain, ihan vaan vaikka pelastusveneenä. La Farola de Malaga, komea majakkarakennus.

Seudun kuuluisa härkätaisteluareena on saanut keskeisen sijainnin rannan tuntumassa, johon näkymä avautuu hienosti Castillo de Gibralfaro linnoituksen korkealta rinteeltä. Satunnaisen fillari-ihmisen katse poimii maisemasta myös parhaimmat pyöräkaistat. Ja, kun kerran meri vieressä asustaa, paikallista Välimeren kalaakin kaupan tiskillä tarjoillaan. 

Iltamaisemat toki omaa luokkaansa valaistuine katuinen ja rakennuksineen.

Reilu 50 km idän suuntaan sijaitseva Nerjan kylä on kuuluisa tippukiviluolistaan ja toki itse kyläkin katsomisen arvoinen. Luontoon unohtuneet, kymmenien tuhansien vuosien aikana muodostuneet tippukiviluolat löytyivät uudelleen vuonna 1959 paikallisten pojankoltiasten seuratessa lepakoiden lentoa luoliin. Retkipäivä tarjoilee mukavaa puuhaa ja maisemaa, bussin kuljettaessa paikasta toiseen ja illaksi takaisin lähtöpaikkaan.

Malagassa ei tähän vuodenaikaan juurikaan jouluun liittyviä merkkejä ole havaittavissa, ellei sitten joitakin Calle Marques de Lariosin kävelykadun valofiguureja oteta huomioon. Sitä vastoin rentoja, iloisia ja lomafiiliksissä nautiskelevia ihmisiä riittää senkin edestä kävelykatujen ja rantabulevardien täytteeksi. Eikä ihme, johan näillä maisemilla ja lämmöillä kovempikin sydän sulaisi.

Jossakin vaiheessa tarinaa tämäkin joulunvietto tuli päätökseensä ja lensi siivin, joulun punaisin, takaisin kotimaahan. Jo tutuksi tulleeseen tapaan, tiedämme kaiken hyvän päättyvän aikanaan. So, let's go Petteri Punakuono and adios amigos Espanjanos, see you again!

Brymir Hämeenlinna

Jos miettii sitäkin, mikä bändi ihmiselle, meille kullekin, on antanut eniten elämyksiä kuuntelun saralla muutamien viimeisten vuosien aikana. Elämyksiä, jaksamista, motivaatiota, iloa, tunnetta suurempaa. Niinpä... se on varmaan hyvin henkilökohtaista, yksilöllistä ja erilaista jokaiselle.

Satunnaiselle ohikulkijalle se voisi olla kotimainen bändimme Brymir ja jos albumia haluaa funtsia, "Voices in the Sky". No, nyt sitten ollaan tultu siihen hetkeen, jotta kyseinen bändi laskeutui Etelä-Suomen Hämptoniin, Hämeenlinnakin tunnettu. Lempinimi ilmeisesti paikkakunnalla herättänyt tunteita suuntaan jos toiseen. Eihän nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä, vai miten se menikään?

So saapui tapahtumapaikalle etuajassa jo päivää ennen h-hetkeä. Tarkoituksena tutustua kaupunkiin junan kyydissä kulkeneella fillarilla ja vierailla, mm. Sibeliuksen syntymäkodissa ja totta kai itse Hämeen linnassa.

Suistoklubi keikkapaikaksi aika pieni, mutta tuntui silti porukka mahtuvan, tiivis tunnelma. Keikan aloitus venyi melko myöhäiseksi, lähemmäs yhtätoista, Mors Subitan osuuden peruuntumisen takia. Tämän, kun piti esiintyä ensin ja yhdeksältä aloitella.

Viimein alkoi tapahtua. Ilmoille kajahti avausbiisi "Voices in the Sky", joka aukaisi fanien sielujen salaisuuksien hanat kertaheitolla. Siihen perään "Landfall", aijai.

Yksi havainto heti alkuunsa oli miellyttävä äänentaso, korvatulpat kun olivat unohtuneet hotellille. Useinhan keikkapaikoilla on lähes mahdotonta olla ilman. Äänitarkkailijalle pisteet, yes.

Välissä muutama biisi vanhempien levyjen tuotantoa ja sitten taas paluu uusimman albumin työstöön. Johan tämäkin levy kolmatta vuotta käy, ettei sinällään ihan uusi enää ole.

"Rift Beetween Us" loi salin ilmapiiriin mystisen tunnelman. Vaikka kyseistä biisiä ei jokainen slovariksi tunnustaisi, lienee sanoitus vaikuttava monen mielestä. Muutama kännykän taskulamppukin taisi kohotetuissa käsissä musiikin tahtiin heilua puolelta toiselle.

Seuraavana tarjoiltu "Speeds of Downfall" kuulutti tanakampaa menoa ja sai yleisön viimeisetkin nukkujat heräämään illan rientoon. Tämän jälkeen bändiesittelyä ja yleisön laulatusta, yleistä hengen nostatusta. Sit taas lisää soittoa...

Ja kun erinäisten lavatapahtumien kautta viimein päästiin "Fly with Me" kohdalle, paikan tunnelma ja yleisö oli ajettu loppuun, vastustamattoman antautumisen merkkinä suonosoitukset räjähdysmäiset ja kaikki olivat valmiina yhteiseen lentoon bändin kanssa. 

Illan päätteeksi vielä hetki istuskelua Suiston baarissa tunnelmaa haistellen ja illan tapahtumia maistellen. Ajatukset leijuivat edelleen Brymirin tekemisen tahtiin, maailma oli saatu taas uuteen malliin ja siitä olikin leppoisaa liukua ajatusten aallokossa kohti lähellä olevaa hotellia, taas yhtä kokemusta rikkaampana.

P.S. palataan jossakin vaiheessa erikseen tekstin alussa mainittuihin Sibeliuksen syntymäkotiin ja Hämeen linnaan.

Juoksukaluston kohennusta

Jep, vuodenvaihteen tuntumaan osui sellainenkin asia, jotta pitkään käytössä ollut Garmin Forerunner 645 sanoi sopimuksensa irti. Sinällään tosi outo juttu, mutta tämäkin on nyt siis nähty. Kellon runkomateriaali voi pettää. 

Oli pudonnut omia aikojaan ranteesta ostarin käytävillä. Onneksi löytyi pienellä kyselyllä. Sinällään ei muuten kovin vakavaa, vanha laite jo ja kaikki materiaalihan on tallessa palvelimella tietokannassa. Huolta aiheutti eniten kelloon integroitu pankkikortti. Sen sai onneksi poistettua käytöstä Garmin Connect sivulla. 

Noh, käyttö jatkui parin kuukauden verran taskukellona, mutta sehän ei tietenkään yhtä toimiva ratkaisu ole juostessa, kun musiikin volumeakin pitäisi välillä vaihdella, sekä mahdollisesti muitakin asioita pikaisesti vilkaista. Kovin heikoksi jää sykkeen mittaustuloskin kellon pomppiessa taskunpohjalla.

No niin, sitten pääsemmekin asiaan, jota siis nykyinen ranne kertoo. Voisimme ottaa tähän kohtaan unboxauksen? Uusi laite Forerunner 965, mallin lippulaivaksikin tituleerattu.

 

Noita kahta, vanhaa ja uutta, jos rinnakkain vertailee, ensimmäinen havainto, kokoeroa on. Onko sitten tarpeellista, liian iso? Ensivaikutelma hieman siltä vaikutti, mutta tekemisen tuoksinassa tajusi isompien numeroiden sopivan silmään lenkin aikana paremmin. Tuolloin, kun harva viitsii silmälaseja kelloa varten mukana kantaa.

Nyt muutaman viikon ajan jo käyttäneenä, voi todeta hintansa tienanneen. Kättä kun nostaa, heti näyttö herää kertoakseen sinulle kellonaikaa värinäytöllä. Jos jotakin muuta haluat kellolle sanoa, sormella sipaisu riittää, kosketusnäyttö kertoo kaikenlaista. Myös kellon akku aivan toista tasoa kuin vanhassa. Kahden viikon ajan virtaa tuntuu riittävän, vaikka suorituksia lähes joka toinen päivä ja musiikit suoritusten aikana. Tärkeintähän näissä kuitenkin on suoritustiedot, joka kertyvät Garminin palvelimelle totuttuun tapaan. Siellähän se kuntoilijan syvin olemus asuu.

Niinhän se on, kello itsessään ei tiedä mitään, kertoo ajan saatossa sinulle sen minkä tiesit jo muutenkin. Ikään kuin vahvistaa ajatusta itsestäsi ja näyttää mitattavissa olevat arvot kuntokehitykselle, sekä historiatietoa tilastomielessä ja sitä kautta ehkä lisää motivaatiotakin vuositasolla asioita seuratessa.

Uusia mittausarvoja näyttääkin tulleen laitteen mukana Garmin Connectiin melkoisen paljon. Muutamaan vanhaan verrattuna, nyt toistakymmentä näyttäisi olevan.

--- 

Tähän lumikauteen osui toinenkin juoksutekemiseen liittyvä asia. Sarvan Xtiroissa, kun oli hieman jo väsyneet piikit alla, So ajatteli asiaa Puuilon nastoilla kohennella. Toki mieleen sekin ajatus hiipi, josko miten hyvin pohjassa pysyvät.

Eikä mitään, hyvin näyttävät pohjissa pysyneen. Nämähän ruuvattiin jo kauden alussa sisään. Akkuporakoneella helposti pohjaan paipuvat. Koneelle ja nastojen uriin sopiva kärki toimitetaan paketin mukana. Vanhojen nastojen reikiin ei kannata ruuvata, sen verran jo isoksi kalvautuneet. Toistaiseksi ei yhtään ole irronnut tai edes antaneet siihen suuntaavia merkkejä.

Lähinnä kantapään alueelta oli vanhoja irronnut. Varsinkin jäisessä alamäessä juostessa alkoi hieman epävarmaksi askel käydä. Muutamalla lisäpiikillä uskaltaa luottaa pitoon ja kesäjuoksun ajatuksella rennosti hölkötellä menemään.

No niin, kaluston ollessa taas mintissä, on ihmisen hyvä jatkaa ja kevein mielin kohti kevättä kirmata.