HCR 2025

Huomenta, vettä sataa tähän aikaan Etelä-Suomen aamussa. Kellohan on vasta 05:02, kahvi jo kupissa höyryää ja ihminen istuu koneella tätä tekstiä kirjoittaen. Mistä moinen, voisi joku kysyä? Se on sitä kuuluisaa odottavan pitkäksi käyvää aikaa, tulevan jännitystä, elämän taikaa, aikamme aikaa.

Monta kertaahan se odotusta vaativa etukäteisaika onkin koko homman parasta aikaa. Saattaa käydä niinkin, että asian valmistuttua, ei enää tunnukaan niin ihmeelliseltä ja jälkeenpäin voi vain muistella tapahtunutta ja sitä edeltävää odotuksen aikaa. Lähes heti tapahtuman jälkeen ihminen alkaa jo odottaa seuraavaa tulevaa tapahtumaa, jonka jalkoihin edellinen tuppaa tallaantumaan.

Helsinki City Running Daysta puhutaan, lähdetään siis katsomaan, mitä tapahtuma tuo tulleessaan.

Satunnainen ohikulkija ekaa kertaa HCR tapahtumassa mukana. Lähinnä tarkoitus haistella ilmapiiriä, maistella tunnelmia ja nauttia tapahtumasta. Matkoinahan täällä on valittavissa maraton 42,2 / puolikas 21,1 ja 5 km. Taitaa lisäksi olla maratonviestiä ja lapsillekin oma minimaraton 1 km. Kaikkein kovimmat tyypit vetävät City Doublen eli sekä täyden, että puolikkaan matkan 63,3 km.

Rintaan kiinnitettävä numerolappu haettiin jo eilen perjantaina kisatoimistosta, jonka virkaa toimitti Stadionin maanalaisissa kerroksissa oleva iso tila. Heti paikalle tullessa huomasi kyseessä olevan ison tapahtuman, musiikkien soidessa jo pihapiirissä, ihmisiä paljon liikkeellä noutamassa omaa numerolappuaan näin edellisenä päivänä ennen varsinaista juoksupäivää. 

Kaikki vaikuttaa hyvin organisoidulta, opastekyltit kohillaan ja ihmismassa ohjautuu kuin karsinoitu karja oikeaa väylää pitkin kisatoimistosta kauppaosaston läpi takaisin pihalle. Kauppaosastolla kaikkea juoksuun liittyvää vaatetta ja varustetta maan ja taivaan väliltä. So:llekin parit juoksusukat tarttuivat käteen, sukkavarastoa kohentamaan. Siellä varastossa olevissa sukissa, kun kantapäissä haluaisi reiätkin asustaa.

No niin... viimein olemme kisapaikan lähtöviivalla kellon ollessa lauantaina 09:56, kohta startataan. Matkaksi valikoitui lopulta 5 km, koska sitä toivottua kymppiä ei ollut saatavilla tässä tapahtumassa. Niinpä voimme rennosti keskittyä katselemaan kaupunkia, nappasta muutamia valokuvia ja lipua virran mukana, kuin normi peruslenkkiä tehden. Ämyreistä lähti just soimaan kunnon volumella Daruden "Sandstorm", nyt on kisatunnelma kohillaan. Aurinko juuri tulossa näkyviin ja taivas alkaa seljetä, kohta porottaa, ja samassa kuuluukin jo viimeisten sekuntien laskenta, neljä, kolme, kaksi, yksi ja PAM.

Mannerheimintietä mennään letkan venyessä. Tapahtumassa kuuluttajien mukaan noin kaksikymmentätuhatta osallistujaa kymmenistä eri maista. Pelkästään vitosen matkaakin tekemässä kaksi ja puolituhatta. Tosin siinä luvussa taitaa olla mukana myös kävelijöiden joukko, joka lähti liikkeelle viisi minuuttia tämän porukan jälkeen.

Eduskuntatalon edustalla, maamme ensimmäisen presidentin K.J.Ståhlbergin patsaan taustalla asian hyväksyen katsellessa, letkaa viihdytti puhallinorkesteri, jossa trumpetit, saxofonit ja pasuuna panivat parastaan. Ensimmäiset, liian reippaalla asenteella liikkeelle lähteneet huomasivat oman koneensa köhivän jo tässä vaiheessa ja joutuivat vaihtamaan ainakin hetkeksi kävelyvaihteelle.

 

Kiasman, Oodin ja Sanomatalon kierroksen jälkeen takaisin Manskulle, jossa näyttäisikin kävelyletka tulevan vastaan oman kierroksensa menomatkalla. On se vaan hyvä, että meidän letka on tällä puolen katua ja kohti maalia jo säntäämässä.

Ja eipä aikaakaan, kun pääsemme Olympiastadionin vaikutuspiiriin. Ennen areenalle pääsyä noustaan stadionin itäpuolta kohtuullisen pitkä, ei kovin jyrkkä rinne ylös, mutta kuitenkin muutamille näytti olevan liikaa lenkin tässä vaiheessa. Vetäytyivät nurmikolle oksentamaan ja köhimään. Harmi, kun ollaan juuri tulossa maalialueelle ja siinä vaiheessa on kone valmis. Piiputtaa, savuttaa ja kallellaan ihmisen kanittaa.

No niin, sit enää viimeiset rutistukset juoksuradalla. Tossa vieressä loppumatkan juossut kaveri yrittää pitää vauhtia yllä ja sen vieressä tyttö vaikuttaa vielä aika voimissaan olevan. Puhutaan enää luokaa satametriä maaliin ja nyt Satunnainen ohikulkija lyö pellin auki. Kaikki jäljellä olevat tehot tähän kohtaan. Kolme meitä tässä rinnakkain taistelee maaliintulojärjestyksestä. 

Ou jee, vieressä olevalla kaverilla näyttää piiputtavan ja jää askeleen pari taakse, ei ehdi enää tilannetta korjata. Mutta, se tyttö tossa seuraavalla ratakaistalla on kovempi pala. Ei auta, menee menojaan, eikä So pysty vastaamaan, vaan pari askelta perässä tullen maaliviivan yli astutaan. Onneksi sentään pari askelta sitä vieressä ollutta kaveria ennen. Huhhuh, se oli siinä!

Sit jo maalijoukkojen huuto kuuluukin, "hyvä juoksijat, sinne vaan jonon jatkoksi mitalia hakemaan". Sujuvaksi linjastoksi tämäkin organisoitu. Ensimmäisessä pisteessä mitali kaulaan, seuraavassa muovikassi käteen ja siitä seuraavissa erinäisiä juomia, patukoita ja naposteltavia kassiin. 

Hetken vielä upeasta kelistä nauttien, kisakansaa katsoen, tunnelmaa mieleen painaen ja sitten kohti autoa suunnistaen So jättää Olympiastadionin taakseen. 

Suihkun jälkeen, kotileirissä havaittiin hyvät tarjoilut siihen muovikassiin kertyneen ja palkintokaappikin saa taas uutta materiaalia kantaakseen. So:n seuraava juoksutapahtuma taitaa ajoittua vasta syksyyn, joten ajetaan sitä ennen muiden tapahtumien myötä tämä Suomen hieno kesäkausi maaliin kuin viimeistä päivää.

Elämänsynapsit

Ottamatta kantaa Mors Principium Est ”The Harmony Remains” sanoituksiin, vain melodian viedessä jalkoja, Satunnaisen juoksijan mieli juoksee myös.

Ajatus lähtee väkisin liikkeelle mielen valtateillä, aivosolujen maanteillä, osuen risteyskohtiin, synapseihin, katsoen molempiin suuntiin. Vilkas liikenne vaikuttaisi olevan, ei heti uskallakaan risteystä ylittää. Tarkkaillaan hetki mitä siellä liikkuu.

Oikealta tulee rekka, jonka kyljessä lukee ”työelämän kiireet ja paineet”. Samaan aikaan vasemmalta toinen rekkakuski jo ikkunassa morjenstaa ja sen kyljessä näyttää lukevan ”rakkauselämä”. Mitähän tuossa kyydissä mahtaa mennä? Hei, odota, äläs menekään ohi. No, ei se kuullut.

Suoraan synapsimme risteysalueen vastakkaisella puolella odottaa jo liikennevalojen vaihtumista ”nälkä”. Jaa, siinä taitaakin olla kaksi rekkaa vierekkäin, näitä teitä, kun yhdistyy samaan tuossa kohdassa useammasta suunnasta. Toisen olemuksen voi jo tunnistaa äänestä, kovasti soiden ja näyttäisi teksti ”musiikki” kyljessä lukevan, risteystä ylittäessään.

No nyt se ”liikunta” rekka jo takana soittaa äänitorvea, kun ihminen tähän risteysalueelle liian pitkäksi aikaa on jäänyt maleksimaan ja liikenteen isoa määrää ihmettelemään. Ei kai auta muu kuin painaa kaasua ja tukka putkella porhaltaa kohti seuraava elämänneuronien synapsia.

No nyt, kun So pikkuhiljaa palaa taas mikromaailmasta, ajatusten ammeesta, ihmisten ilmoille juoksijan rento ilme kasvoillaan, huomaa jalkojen vieneen kuntoilijaa pitkän tovin kuin itsestään. Niin, korvissa soivan albumin biisin jo vaihtuessa ”Two Steps Away”, mieleen tulvii lisää ajatuksia. Miksi maailmassa on ihmisille tarjottu niin monta vaihtoehtoa miten tätä elämää voi elää?

Eikö olisi paljon helpompaa, jos vaihtoehtoja olisi vain pari tai edes muutamia lukemattomien eri variaatioiden sijaan? Kokonaisuutena, kaikille yhteisenä tietenkin kuulostaisi tylsältä, mutta yksilön kannaltahan se olisi lähes se ja sama minkälainen elämä olisi, kunhan joku tyypillisesti hyvänä pidetty kuitenkin olisi. Jokaisellehan se olisi joka tapauksessa kokemuksena omanlainen ja yksilöllinen elämä.

Nyt, kun vaihtoehtoisia skenaarioita on loputtomasti, valinnanvaraa on liikaa. Tulee juuri tuo aivojen hermoratojen risteysten kaltainen ongelma, jossa ei ihminen enää tiedä milloin uskaltaa ylittää risteystä, milloin pysähtyä, milloin jäädä, minne kääntyä. Mieli menee sekaisin ja takana tuleva haluaa soittaa äänitorvea, kun ei muuten meinaa jono liikkua.

Oletko koskaan miettinyt omaa elämääsi sillä ajatuksella, miten olisi mennyt, jos olisit jossakin kohtaa tehnyt jotakin pientä eri tavalla? Vaikka lapsena tai miksei aikuisenakin, mutta niin että siitä on jo kulunut aikaa, olisiko joku pieni mitättömältä vaikuttanut teko voinut muuttaa isompaa liikerataa?

Jos olisit jossakin kohtaa nuoruutta lukenut läksyt paremmin ja sen takia onnistunut kokeessa, näytellyt normaalia paremmin koulun päätösjuhlissa, pärjännyt ensimmäisessä työpaikassa, rakkauselämässä, henkisessä kasvussa tai vaikka yritysmaailmassa ja sitä kautta nyt uudessa asemassa?  

Toisaalta vastaavasti, jos olisi samoissa kohdissa epäonnistunut, kompastunut vaikka esiintymislavalla ja lentänyt päistikkaa permantoon. Tai hetken mielijohteesta laiturilta hypännyt ja pohjaan osunut. Voisiko elämä pyörätuolissa ohjailla tätä hetkeä?

Niin, olisiko se sen parempaa vai pahempaa elämää? Kuka sen tietää, mutta varmaa on se, että se olisi silti omalta tuntuva, jokaisen yksilöllinen elämä. Juuri tässä tullaan siihen eri variaatioiden ja valintojen merkitykseen. Onko valinnoilla sittenkään niin suurta merkitystä, jos kuitenkin loppuviimein jokainen pitää sitä omaa elämää itselleen sopivana? Onko koskaan kuultu kenenkään sanovan muuta kuin, ettei vaihtaisi päivääkään pois?