Ottamatta kantaa Mors Principium Est ”The Harmony Remains” sanoituksiin, vain melodian viedessä jalkoja, Satunnaisen juoksijan mieli juoksee myös.
Ajatus lähtee väkisin liikkeelle mielen valtateillä, aivosolujen maanteillä, osuen risteyskohtiin, synapseihin, katsoen molempiin suuntiin. Vilkas liikenne vaikuttaisi olevan, ei heti uskallakaan risteystä ylittää. Tarkkaillaan hetki mitä siellä liikkuu.
Oikealta tulee rekka, jonka kyljessä lukee ”työelämän kiireet ja paineet”. Samaan aikaan vasemmalta toinen rekkakuski jo ikkunassa morjenstaa ja sen kyljessä näyttää lukevan ”rakkauselämä”. Mitähän tuossa kyydissä mahtaa mennä? Hei, odota, äläs menekään ohi. No, ei se kuullut.
Suoraan synapsimme risteysalueen vastakkaisella puolella odottaa jo liikennevalojen vaihtumista ”nälkä”. Jaa, siinä taitaakin olla kaksi rekkaa vierekkäin, näitä teitä, kun yhdistyy samaan tuossa kohdassa useammasta suunnasta. Toisen olemuksen voi jo tunnistaa äänestä, kovasti soiden ja näyttäisi teksti ”musiikki” kyljessä lukevan, risteystä ylittäessään.
No nyt se ”liikunta” rekka jo takana soittaa äänitorvea, kun ihminen tähän risteysalueelle liian pitkäksi aikaa on jäänyt maleksimaan ja liikenteen isoa määrää ihmettelemään. Ei kai auta muu kuin painaa kaasua ja tukka putkella porhaltaa kohti seuraava elämänneuronien synapsia.
No nyt, kun So pikkuhiljaa palaa taas mikromaailmasta, ajatusten ammeesta, ihmisten ilmoille juoksijan rento ilme kasvoillaan, huomaa jalkojen vieneen kuntoilijaa pitkän tovin kuin itsestään. Niin, korvissa soivan albumin biisin jo vaihtuessa ”Two Steps Away”, mieleen tulvii lisää ajatuksia. Miksi maailmassa on ihmisille tarjottu niin monta vaihtoehtoa miten tätä elämää voi elää?
Eikö olisi paljon helpompaa, jos vaihtoehtoja olisi vain pari tai edes muutamia lukemattomien eri variaatioiden sijaan? Kokonaisuutena, kaikille yhteisenä tietenkin kuulostaisi tylsältä, mutta yksilön kannaltahan se olisi lähes se ja sama minkälainen elämä olisi, kunhan joku tyypillisesti hyvänä pidetty kuitenkin olisi. Jokaisellehan se olisi joka tapauksessa kokemuksena omanlainen ja yksilöllinen elämä.
Nyt, kun vaihtoehtoisia skenaarioita on loputtomasti, valinnanvaraa on liikaa. Tulee juuri tuo aivojen hermoratojen risteysten kaltainen ongelma, jossa ei ihminen enää tiedä milloin uskaltaa ylittää risteystä, milloin pysähtyä, milloin jäädä, minne kääntyä. Mieli menee sekaisin ja takana tuleva haluaa soittaa äänitorvea, kun ei muuten meinaa jono liikkua.
Oletko koskaan miettinyt omaa elämääsi sillä ajatuksella, miten olisi mennyt, jos olisit jossakin kohtaa tehnyt jotakin pientä eri tavalla? Vaikka lapsena tai miksei aikuisenakin, mutta niin että siitä on jo kulunut aikaa, olisiko joku pieni mitättömältä vaikuttanut teko voinut muuttaa isompaa liikerataa?
Jos olisit jossakin kohtaa nuoruutta lukenut läksyt paremmin ja sen takia onnistunut kokeessa, näytellyt normaalia paremmin koulun päätösjuhlissa, pärjännyt ensimmäisessä työpaikassa, rakkauselämässä, henkisessä kasvussa tai vaikka yritysmaailmassa ja sitä kautta nyt uudessa asemassa?
Toisaalta vastaavasti, jos olisi samoissa kohdissa epäonnistunut, kompastunut vaikka esiintymislavalla ja lentänyt päistikkaa permantoon. Tai hetken mielijohteesta laiturilta hypännyt ja pohjaan osunut. Voisiko elämä pyörätuolissa ohjailla tätä hetkeä?
Niin, olisiko se sen parempaa vai pahempaa elämää? Kuka sen tietää, mutta varmaa on se, että se olisi silti omalta tuntuva, jokaisen yksilöllinen elämä. Juuri tässä tullaan siihen eri variaatioiden ja valintojen merkitykseen. Onko valinnoilla sittenkään niin suurta merkitystä, jos kuitenkin loppuviimein jokainen pitää sitä omaa elämää itselleen sopivana? Onko koskaan kuultu kenenkään sanovan muuta kuin, ettei vaihtaisi päivääkään pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti