Mikä se on, joka on pyöreä, aina menossa ja vaikea hallita.
Se on kuin elämä, joka isolla kentällä seikkailee.
Joskus kenttä voi olla pieni, toisinaan suuri,
useimmiten kuitenkin sopiva juuri.
Sen nahkapinta monesta palasta parsittu yhteen on,
miten voisikaan palat sopia paremmin, toisaalta sopimaton.
Pallo taitaa olla keksinnöistä ensimmäisiä,
ihmiskunnan peleistä tärkeimpiä.
Keskeltä kenttää liikkeelle laitetaan,
päätuomarin kädestä annetaan.
Tuomari pallolle erän elämän antaa,
kuin kätilö pelin tiimellykseen johdattaa.
Elämän kenttää puolin ja toisin,
pallomme kiertää kuin päättää itse voisi.
Todellisuudessa potkun sieltä, toisen täältä saa.
Välillä hetken kierii, ilman potkijaa.
Kahden maalin välillä seikkailee,
useita jalkapareja mennessään tutkailee.
Aina ei pallo jaloissa meinaa pysyä,
joskus ylöskin saattaa pyrkiä.
Päällä pukkaa joku, polvella toinen osuu.
Yksi kantapäällä monottaa, toinen perässä huutoa honottaa.
Syötä tänne, älä sinne,
täällä on hyökkääjä, hei pallo, siinä on ikuinen nyökkääjä.
Lopulta pitkä keskitys nähdään,
elämänpallo kohti toista maalia tähdätään.
Viimein maaliverkko töttörölle sujahtaa,
pallon elämä ohikiitäen maalitolppien pujahtaa.
Maaliverkko antaa syleilyn suuren,
pallomme on nähnyt elämän uuden.
Tehtävänsä kentän sai tehtyä,
alkaa jo pallon voimatkin ehtyä.
Pelin lopuksi tuomarin käteen palautetaan,
kätilömme tuo raitapaitainen, hieman kumartaa.
Kansallislaulu taustalla soi, kun katsomon kansa karkeloi.
Elämänpallomme on sankari, sisäisen mielemme peliväline ankarin.
