Hellurei ja hellät tunteet, vain Satunnainen merimies voi tietää sen tunteen, joka ihmistä merelle kutsuu. Tunteen paloa, mielen kuohuntaa jaloa, taivaan rannan valoa ja meren pinnan raivoisaa menoa.
Meinaako olla vähän upea paikka taas Suomenlahden kainalossa? Tossa matkalla oli kovaa merenkäyntiä, joka nyt rauhoittunut lähes tyyneksi. Suomenlahdelta, etelän suunnasta, puski maininkia ja samaan aikaan kova itätuuli aiheutti ristiaallokkoa. Keula sukelsi ja vesi virtasi yli kajakin kannen.
Kummallisin juttu oli se ensin roskaksi ajateltu asia siinä edessä. Tarkemmin katsoen, tulikin kiire kääntää kajakin keulaa riittävän nopeasti. Oli meinaan iso rantakäärme menossa samaan suuntaan. Ensin So ajatteli valokuvankin nappaavansa, mutta eihän siinä kameraa ehtinyt hamuta, kun hiukan paniikki meinas tulla.
Loppujen lopuksi niin läheltä toisiamme siinä katselimme, että sai pelätä käteen sen kohollaan olevan keltatäpläisen pään nakkaavan hampaansa kiinni. Kun sitten ohi päästiin ja kajakin sai käännettyä takaisin päin, asian uudelleen tarkastelua varten, ei sitä otusta missään enää näkynyt. Pelko tietysti seuraavana, ettei vaan kajakin takakannelle kiivennyt? Eipä näkynyt sielläkään eli ilmeisesti katsoi parhaaksi sukeltaa muutaman metrin. Onneksi aukkopeite on sen verran tiivis, ettei ainakaan istumaloosiin huomaamatta pääsisi luikertelemaan. Mmm, kaiken kaikkiaan olemme taas luonnon ytimessä, eikä yhtään enempää jännitystä kaivata.
Talviturkki riisuttu leirin pystytyksen jälkeen. Johan tässä muuten hiki virtaa +28 asteen lämmöissä. Riipparimajoituksella mennään tällä kertaa, teltta ei ole edes mukana.
Lännen puoleiseksi kääntynyt tuulikin hiljeni ja meri vaikuttaa varsin rauhalliselta.
Okei, uusi tilanne havaittavissa. Satunnainen retkeilijä kuulee etäisesti jonkun ihmisen kommunikoivan jossakin kaukaisuudessa. Jotakin toisilleen ilmeisesti huutelevat. Nyt taas ei mitään. Olisko lahden toiselta puolelta asti ääni kantautunut tuulen mukana. Joku mökki tuolla näkyy olevan, tosin ei mitään liikettä havaittavissa. Tämä ihana paratiisiranta taitaa olla liian vaikea monelle perusveneilijälle? Tarvitaan riittävästi seikkailunhalua ja halua koskettaa luontoa, jotta tällaiseen tiettömään paikkaa ihminen pääsee. Toki riittävän pienellä syväyksellä varustettu vene myös, suht matalan rannan takia. Nämä loivasti muodostuneet, jääkauden kiillottamat kalliorannat tyypillisesti, kun jatkuvat samaan malliin pitkälle vesirajan alle.
Katellaankin hiukan ympäristöä, josko täältä joku polku menisi sinne saaren itäreunalle merkitylle grillipaikalle. Tämä saari on sen verran iso, ettei ilman polkua paljon kuljeta mustikkavarpujen peittämää metsämaastoa pitkin.
Ei täältä kyllä mitään polkua saaren itäreunalle näytä jatkuvan. Tai meneehän tuossa joku jänisten ja muiden elukoiden käyttämä polku, jäkälät syöty ja silleen. Ihan selvä jokapäiväinen kulkureitti, mutta ihmiselle hieman liian matalia näyttäisi olevan noi puiden oksien alta johdattelevat syöksyaukot.
Nopsaanhan näissä leikeissä päivä kuluu ja ilta sieltä takuuvarmasti aina saapuu. Leppoisaa olemista lintujen ääniä kuunnellen. Valkoposkihanhia saaren asukkaat näyttäisivät olevan.
Huomenta,
ei jumaliste, Satunnainen nukkuja heräsi just 09:01. Taisi tulla uusi nukkumaennätys, luonto ottaa omansa. Ajatus oli, et varmaan jotain kuusi tai seitsemän olisi vasta. Sitten sekin, että missä se vehje on? Riipparin pohjalta, takapuolen alta löytyi kännykkä, ihoon kiinni liimautuneena.
Niin, unenpöpperöisillä silmillä katsottuna, hetken sai miettiä, et mikäs se tuollainen emoji oikein on, mutta katseen tarkentuessa olikin joku luonnon ötökkä, joka puhelimen näytön pintaa pitkin juoksi. Näitähän täällä maisemassa riittää, ihminen on vain vieraana.
Nopean vessakäynnin jälkeen miettii, et miten tätä lomapäivää lähdetään rakentamaan. Ainakin yhden oluen heti alkuun varmaan vaatii. Meinaako se aurinko sieltä pilviverhon takaa taas kurkistaa, juuh saa tulla. Lähdetään liikkeelle tämän hotellihuoneen tarjoileman aamupalan kautta.
Et, jos kuitenkin yrittäisi löytää maallista polkua sinne saaren itäreunalla olevalle tulipaikalle. Niin ja se tämän osaston vessahan on tossa ihan lähistöllä. Luonnon keskellä se laitos rakentuu kuin itsestään vähän mihin milloinkin.
No nyt ne eiliset valkoposkihanhet laskeutuivat tuohon viereisille rantakiville. Selvästi isä- ja äiti-emo, kaulat pitkinä ja arvokkaan oloisesti, hissukseen ohjaavat perässään seuraavan kymmenen pennun poikueen ohi tämän rannan. Tuohon seuraavalle kalliosaarekkeelle näyttäisivät menevän. Voi kunpa kuulisi, minkälaista mutinaa sieltä hanhirouvan suusta mahtaa tulla ohi lipuessaan, "...että, joku ihmisturisti tämänkin rannan omalle lajilleen valloittanut. Ei heille kuulu, aina tässä ollaan oltu puolen päivän aikaan."🪿🪿
Ei hiivatti, nyt on se tilanne, et tämä leiripaikka tuntuu olevan pikkasen liian suosittu. Rantatiskauksen jälkeen mattona toimiva alusta pitää putsata hämähäkeistä ja neulasista. Eikä puremaan ehtinyt paarmakaan tätä leiriä voinut vastustaa. Näitäkin jonkin verran tuntuu olevan taas liikkeellä, kuten merellisiin rantamaisemiin yleensä kuuluu. Ja lisää lintujakin näyttää pukkaavan rantaan. Ei mikään hiljainen hotelli ole tämäkään. Melkoista kaakatusta kuuluvat pitävän.
No niin, nyt kun aamupala on saatu kohilleen, lähdetään kiertämään tämän saaren eteläpuolelle rantaa myöten. Tuulen puolelle siis, tyypillisestihän melkein aina Suomenlahdella lounaan suunnasta puhallusta tyrkkää.
Hetkinen, mitä siinä on? Telkän pönttöä, vanhaa kalaverkkoa, saavia ja pätkä tikapuita. Ihan kuin siinä olisi traktorin pakoputken äänenvaimenninkin pystyssä ruostuneena. Taitaapi olla rannalle ajautunutta tavaraa kaikki tyynni. Toki fiksusti samaan läjään jonkun tarmokkaan ihmisen keräämänä.
Sellaistahan se on. Tässä rantakivellä istuessa tulee sekin mieleen, miksi ihmisten maailmassa kaikki on vain väliaikaista, kuten biisissäkin sanotaan? Aalto, joka tuohon kivelle vyöryy, on lyönyt samaan kohtaan tuhansia vuosia. Ei sitä haittaa tai kyllästytä se. Se on valmis tekemään sen vielä seuraavatkin tuhat vuotta. Mistä päästäänkin siihen, et ihminen ei ole meren aalto tai rannan valkoposkihanhi. Ihminen on ihminen ja haluaa muita enemmän. Luonnostakin halutaan aina vaan enemmän ja enemmän irti... mutta joo, jatketaan kierrosta.
Joitakin kalan ruotoja ja yksi kuollut lintukin rannan tuntumassa vielä nähtiin. Iltapäivällä takaisin leirissä ollessa tonnikalaa ja kuivaruokaa päivälliseksi. Ja kuinka ollakaan, olemme taas illansuussa. Meri tuntuu rauhoittuvan myös yön viettoon ja on tyyntymään päin, pienen päivällä tuntuneen tuulen päätteeksi. Aijai sentään.
nyt olikin sitten oikein öiden yö. Jossakin vaiheessa oli alkanut sataa kaatamalla ja Satunnainen riippumattoilija heräsi siihen. Olisko kello ollut jotakin kaksi tai kolme yöllä, ei ehtinyt paljon kelloa katella. Tajuton länsituuli oli repinyt lännenpuoleisen tarpin reunan kiinnitykset irti ja vettä tuli kuin saavista kaataen suoraan ylhäältä ja tuulen opastamana lisäksi vaakatasossa makuupussiin.
Hirveällä kiireellä kiskomaan tarppia takaisin maahan ja lähellä olleita kivenmurikoita reunan päälle painoksi. Tilanne nopean herätyksen ja kovan tuulen takia oli sellainen paniikkihässäkkä, että tuntui kuin tuhkatkin vietäisiin tämän hotellin pesästä. Samalla tuli mieleen, ettei tuuli vaan veisi kajakkiakin rannasta. Nopea juoksu vesirajaan ja olihan se puhuri jo kääntänyt kajakin tuulen suuntaan eli länsi-itä suuntaisesti. Sitäkin piti kiskoa monta metriä ylemmäs kalliolle. Nyt ei ollut aikaa miettiä, naarmuuntuuko kajakin pohja kalliota vasten vai ei.
Tarpin uudelleen kiinnityksen jälkeen, ei voinut muuta kuin kiivetä takaisin riippariin, märkään makuupussiin ja toivoa, että jossakin vaiheessa tuuli hellittää, jättäen tämän hotellihuoneen rauhaan. On kyllä villiä tekemistä, alasti ja pimeässä, juosta korjaamaan kattorakennelmaa vesisateen ja tuulen riepotellessa joka paikkaa. Kauhu, se ehkä parhaiten kuvaa yöllistä tilanteen vakavuutta, kun kaikki mikä ei ole maahan ankkuroitu, meinaa lähteä käsistä. Väkisin tulee TV sarja "Alastomat selviytyjät" mieleen.
Aamulla herätessä tuuli oli jo rauhoittunut, leiri kauttaaltaan märkä, etana käveli beauty boxin päällä ja vessapaperirullakin oli saatu uuteen uskoon. Ehkä oudoin juttu aamun heräämiskokemuksessa oli kummallinen painon tunne jalkovälissä. Hetken kesti tajuta, että yöllisen reuhomisen jälkeen tarppi oli alkanut kerätä vesipussia kattoon, joka oli laskeutunut pahaa aavistamattoman Satunnaisen nukkujan polvien väliin.
Niin vaan tästäkin selvittiin, märkää maisemaa ja aamupalaakin saatiin. Päivän mittaan keli parani ja ehti aika kivasti kuivatella leiriä ennen sen kasaamista. Suhteellisen nopsaan makuupussikin tuulessa narun varaan ripustettuna kuivuu ja pesukoneen raikastukseen tulee päätymään retken jälkeen.
Kotimatkamelonta tarjoili reipasta merenkäyntiä ja isoja aaltoja. Sinällään muuten kaikki taas kohdillaan.
Niin, ja jos joku miettii, mistä saaresta mahtaa olla kyse, Hakasalosta puhutaan. Ja sekin sitten myöhemmin taas kaupunkikodissa ollessa tuli juoksulenkillä mieleen, kuinka helposti ihmisen keho voi vaihtaa paikkaa, mutta mieli on edelleen merellä. Se ihmisen mieli, kun tyypillisesti meloo vasta parin päivän kuluttua perässä kotiin omalla kajakillaan.
