Marraskuu, marraskuu... missä on elämän valo kaikki muu? Syksyn pimeyden keskellä märkä asfaltti tuntuu varastavan illan viimeisenkin katulampun valon sisäänsä kuin avaruuden musta aukko. Ihminen siinä ihmeissään miettii, missä on ne kesän lämpimät päivät, jolloin piti paitaa riisua ja antaa auringon loistaa kohti paljasta pintaa.
Niin, jotta syksyn musta ei olisi ihan niin mustaa, hellitään meitä kulkijoita sentään musiikilla. Kauas on pitkä matka sanotaan. Niinhän sinne on silloin, kun asiaa eteenpäin ajattelee. Mutta jos miettii kulunutta aikaa tai elämäänsä taaksepäin, ei vuosikymmenet ole kuin hetki. Ihan justiinsahan se tapahtui! Melkein mitä tahansa taaksepäin ajatellessa, huomaa siitä kuluneen jo ainakin kymmen vuotta. Josta pääsemmekin kiinni päivän teemaan.
Nimittäin olemme tulleet sen tosiasian äärelle, että 80-luvulla Satunnaisenkin ohikulkijan korvaan tarttunut kaikkien aikojen metallibändi on rantautunut suomeen ja kohta mennään bändin 40-vuotis keikalle. Jos haluaisi kuvata bändiä sellaiselle, joka ei entuudestaan tunne sitä ja se pitäisi tehdä yhdellä sanalla, voisi se sana olla "inspiroiva". Sitä Helloween on ollut varmaan monelle. Kuka saanut hyviä kitarariffejä opeteltavaksi, kuka puolestaan laulun saloihin syventymistä ja kuinka paljon onkaan antanut lisäbuustia erilaisiin urheilusuorituksiin.
Tällä Helloweenin "40 years" kiertueella on tosiaan julisteen mukaisesti, mukana myös Beast in Black, joka vetää oman keikkansa pari tuntia ennen pääesiintyjää. Helsingin keikalla Helloween aloitti "lämppärin" jälkeen ilta ysiltä. Niin, onhan kyseistä "lämppäriä" tultu joskus samaan halliin varta vasten pääesiintyjänäkin kuuntelemaan. Ettei sinällään pienestä puhuta siinäkään.
No niin, sit lähti homma liikkeelle monumentaalisen "March of Time" tahtiin. Alussa hienosti toteutettu esiripun tiputus. Jostakin takaa tuli punainen valonsäde, kuin lasersäde konsanaan, pyöri ensin lavaverhon pinnalla värikirjossa ja siirtyi sitten esiripun kiinnityksiin. Oikealta vasemmalle yksi kerrallaan, ikään kuin sulattaen kiinnitykset, avasi pienen räjähdyksen myötä jokaisen kiinnikkeen ja sai verhon putoamaan marssimusiikin soidessa taustalla. Aijai, nyt sitä tulee... tätä varten täällä ollaan... aarrrgghh.
Heti perään "The King for a 1000 Years" ja sitten legendaarinen "Future World". Mitä siitä voisi sanoa, varmaan kaikki on jo aikojen saatossa sanottu.
Niin, kun albumi Keeper of the Seven Keys I aikanaan 1987 julkaistiin, jossa "Future World" mukana, oli varmaan kaikille aikalaisille shokeeraavaa tekemistä, jota ei voi kuuna päivänä, elinaikanaan unohtaa. Voi vaan kysyä, montako parisuhdetta on syntynyt, kariutunut tai itketty silmät päästä tämän albumin tahdissa?
Sit lähdettiin "Tokion" matkaan uusimman albumin myötä. Uusin albumi, jota ei So olisi enää osannut odottaakaan, vaan tuli ja kertoi edelleen samaa tarinaa, jota oli jo neljä vuosikymmentä edelliset albumit kertoneet.
Mentiin läpi monen biisin ja pääsimme rumpusooloon. Daniel heitti ensin vaatimattoman setin ja jäi kuuntelemaan yleisön reaktioita kuin sirkuspelle haluten ablodeja. No, aika vaisut oli, kuten hän ilmeellään näyttikin yleisölle. Sitten laittoi vähän paremman ja pitemmän setin, kalastellen lisää ablodeja, joita saikin. Seisaaltaan yleisöä samalla hauskuuttaen. Ja, kun ei oikein vieläkään kunnon hurrausta saatu aikaiseksi, veti sellaisen setin, että aloitteleva rumpali olisi ihmeissään. Niin, toi rumpusettikin, molemmille jaloille oma tuplabasari, eli yhteensä neljä bassorumpua. Kai niissä tuplanuijat lyö jatkovarrella per pata yhden jalan käskiessä. Joka tapauksessa tämän viimeisen setin jälkeen yleisön suosio oli taattu ja ablodit ylitsepursuavat.
Tämän jälkeen tarvittiin vähän taas räväkämpää menoa ja sieltä tulikin "I Want Out". Moni näytti yleisössäkin haluavan kuoriutua ulos oman tunnemyrskynsä vietäväksi. No sitten, päästiin illan hitaisiin, joissa solistit pääsivät näyttämään kykynsä.
Molemmat istuivat pitkälle yleisön keskelle venytetylle lavalle. Michael Kiskellä akustinen teräskielinen kitara kainalossa ja Andi sai päästellä "In the Middle on a Hearbeat". Ja juuri, kun herkän lähelle päästiin kännykkävalojen keinuessa yleisön aallossa, vaihtuivat jätkien osat vitsien saattelemana lavalla. Kitara vaihdettiin Andi Derisin reidelle ja Michael lauloi "A Tale That Wasn't Right" alun ja siitä päästiinkin kiinni koko biisiin lavalla. Sähkökitarat halusivat tukea unblugged esiintymistä ja samalla syttyivät rummut, sekä basso. Näin saatiin taas koko bändi tulille.
Vielä kuultiin "A little Is a Little Too Much" ja "Halloween" varsinaisella soittoajalla, ennen kuin bändi vetäytyi lavasteiden taakse. Toki varmaan jokainen kiertuetta seurannut tiesi, että tämä on vain feikkiä ja neljä biisiä on vielä tulossa encorena. Niinpä taputus jatkui kunnes jätkät tulivat iloisina takaisin lavalle ja jatkoivat illanviettoa. Tosiaan, sekin tuli mieleen tässä kohdassa, jotta paljon samaa Helloweenin versiossa kuin vuotta aikaisemmin julkaistussa King Diamondin "Halloweenissa". Niin, varmaan noi kummitusjutut ohjaavat ihmisen mielen biisiä luotaessa samoille hämärän rajamaille. Plagiointikorttiahan ei tässä kohtaa tarvita.
Niin sekin, että miten näillä kulttibändeillä on soundit niin kohillaan verrattuna aloitteleviin bändeihin? Sitä on vaikea mennä sanomaan, kun periaatteessa tänä päivänä kaikilla on samat laitteet käytettävissä. Sanotaanko tähän kohtaan "ammattitaito". Helloweeninkin basarin iskiessä ihmisen sydän heilahtaa rintakehässä ja tietää kuka tätä rakennusta käskee. Ilmeisesti joku miksaaja vaan osaa väännellä niitä mikseripöydän nipukoita toista paremmin. Tietty siellä voi olla omia laitemixejä mukaan sekoitettuna, mutta kuitenkin. Kusti polkee ja hevosella pääsee, isolla rahalla saa isoa tekemistä.
Ja sit soi encorena legendaarinen "Eagle fly Free" ja "Dr. Stein". Meinaako pursua kyynel silmäkulmasta? Loppuviimein tultiin vielä "Keeper of the Seven Keys" äärelle, joka sinällään neljäntoista minuutin biisi, mutta oli lyhennetty vain yhteen kertosäkeeseen. Hyvä niin, olisi ollut jo liikaa varmaan jokaiselle täysimittaisena tässä vaiheessa iltaa. Onhan se hieno biisi, mutta neljääntoista minuuttiin mahtuu heikkojakin kohtia. Toki paljon hyvääkin. Tässä kohtaa So sanoi hyvää yötä bändille ja jätti plekujen, sekä rumpukapuloiden heittelyt väliin tällä kertaa. Se jo tuttuakin tutumpaa on.
Tämä on nyt kuultu ekaa kertaa Helsingin maisemissa neljäänkymmeneen vuoteen ja olemme tyytyväisiä. Suomi kiittää ja kumartaa. Saksan Hamburg on tuottanut meille sellaista elämän mammonaa, jota ei sielusta pois saa kitkettyä, ei sitten millään.
