Se oli nyt sitten siinä!
Kymmen vuotta So kuntoillut aerobisen tekemisen puolella innokkaasti ja nyt kunto on valmis. Voidaan siis lopettaa ja siirtyä sohvaperunaksi tarkkailemaan lajitovereiden liikkeitä ja lukemaan päivittäisiä twiittejä hyvistä tuloksista... Mitäh, jaa ei vai?
No... uskotaan, uskotaan. Niinhän se taitaa olla. Ei tuota liikuntaa onneksi voi saada oikein liikaa, eikä taida tuo kuntopuolikaan koskaan valmiiksi tulla. Joka tapauksessa Satunnaisella ohikulkijalla on menossa tänä vuonna aerobisen kuntoilun 10. juhlavuosi!
Elämän taustapeiliin katsoessaan So huomaa, että taas on yksi kymmenvuotinen hiipinyt ohi kuin varkain. Samassa mieleen juolahtaa, että elämää on, ainakin tilastojen valossa, enää jäljellä vähemmän kuin on jo tähän mennessä eletty. Kurkussa tuntuu omituinen kuristava tunne tuota ajatellessa. Hieman kihelmöi vatsaan asti. Ikään kuin perhosia lentelisi ylävatsan alueella.
Kymmenen vuotta sitten kipinä aerobiseen liikkeeseen iski sauvarullaluistelun merkeissä. Ensin pieniä lenkkejä kieli keskellä suuta, opetellen pysymään pystyssä, monta vuotta sitten hankituilla Salomon:n luistimilla. Aiemmin nämä olivat muutamien testikompurointien jälkeen jääneet varaston hyllylle pölyttymään. Hyvin jalkaan istuvat luistimet olivat, So:n muistin mukaan 80 mm:llä melko pehmeillä renkailla. Eivät hiertäneet.
Lenkkien pidentyessä alkoi parempi kalustokin kiinnostaa ja seuraavaksi hankittiin K2:n 100 mm renkailla varustetut rullat. Näitä ajettaessa ongelmaksi muodostui alusta asti nilkkaluun ulkosyrjän kivulias hiertyminen. Tämä johtikin monien toimimattomien paranteluyritysten jälkeen uuteen hankintaan. K2:n lippulaiva Radical Pro tällä kertaa. Kiskoissa 110 mm ja 100 mm renkaat, 85A kovuudella. Siis kaksi takimmaista isommat kuin kaksi etummaista rengasta. Nämä So:lla vieläkin käytössä, tosin keraamisilla laakereilla päivitettynä ja renkaitakin uusittuna useampaan otteeseen. Toki muutaman vuoden jälkeen tuli sitten kyytiin lisäksi Tempish Spider pikarullikset, joissa kaikki renkaat 110 mm ja edellistä kovemmat 90A. Näillä matkan teko vauhdikasta, eikä maistu sauvat enää käteen. Vaatii hyvää tekniikkaa ja jarrutus oma tieteenalansa.
No, sitten parin rullailuvuoden ja useamman kisatun rullaluiselumaratonin jälkeen So:n päähän pälkähti ajatus, josko juoksukin onnistuisi. Noita kelejä rullailuun, kun aina syksyisin alkaa olla vähenemään päin. Teiden pinnat kastuvat ja viilenevän ilmankin takia hohto hiipuu. Ja niinhän se juoksu sitten kiilasi itsensä niin sanotusti kokovuotiseksi leipälajiksi. Se, kun onnistuu vuodenajoista riippumatta. Sitäkin hommaa So kisaillut useamman puolimaratonin ja kympin verran. Käytännössä joka vuosi siitä alkaen, kun tossut jalkaan lipsahtivat ensimmäistä kertaa juoksumielessä.
Olisiko ollut vuosi 2013? Jonkin ajan kuluttua juoksun aloittamisesta, kun taas So:n päässä lamppu syttyi, hieman normaalia himmeää valoa, kirkkaammin. Ajatus fillaroinnista oli syntynyt, lopputuloksena Felt hybrid. Parin kesän jälkeen tätäkin tekniikkaa oli vietävä oikean maantiepyörän suuntaan. Tuossa hybridissä, kun ei So oikein tuntenut olevansa samalla tasolla työmatkoilla tuntemattomien kanssa kisaillessaan. Pyöräilyn kirjoittamattomien sääntöjen mukaanhan tuota kilpailuasetelmaa ei tietenkään kisakumppanille näytetä. Kuka nyt niin hullu olisi, että tavallisessa hyötyajossa kilpailisi? Molemmat kuitenkin tietävät tilanteen tasan tarkkaan. Perussääntö on ajaa rauhallisen näköisenä, muina miehinä. Ikään kuin ei olisi jo peilistä huomannut kaverin peesaavan selän takana, odottaen sopivaa iskupaikkaa ohitukseen. Nopeus tulee pitää niin korkealla kuin madollista. Samalla voi tuntea voimiensa olevan jo loppusuoralla, väsytyspeliä, puolin ja toisin. No, tuohon aikaan useimmiten takana tulevan ohitusaikeet jäivät kuitenkin haaveeksi, mutta ne, jotka sen tekivät, olivat varustettuja aidolla maantiepyörällä.
Hankittiin siis Stevens Xenon. Tällä hiilikuiturungolla ja sähkövaihteilla varustetulla härvelillä So onkin sitten fillaroinut lähes kaikki ulkomaan reissut, jotka täältä blogistakin on luettavissa. Toki paljon myös kilometrejä kertynyt Suomen kamaralla. Niin, ja edelleen työmatkalla joku vaan aina tuntuu jaksavan enemmän ja viuhahtaa ohi. Niin että, ei se taidakaan kalustosta olla kiinni. Sitä ei sitten osaaa sanoa, että olisiko So jo hieman pehminnyt tässä vuosien saatossa, kun ei ohitus enää sieppaa samalla tavalla. Ehtiihän sitä pienemmälläkin...
Vaikka Suomen lyhyet kesät ovat yleensä muutenkin tupaten täynnä tekemistä, niin So:n päässä lamppu välähti taas vuonna 2018. Tällä kerralla oli herännyt ajatus päästä aalloille kauramoottorin voimin. Point 65 Mercury, koottava, kolmesta osasta muodostuva kajakki käynnisti melontaharrastuksen. Hieno laji tämäkin. Vaatii hyvää tasapainoa ja aallokon luentaa kovemmilla keleillä. Aijai, keskivartalo tykkää...
Niin, siinähän homman vaikeus juuri on, kun lähes kaikki ulkolajit painottuvat tuohon lyheen kesäaikaan, jolloin meidän pitäisi näillä leveysasteilla ehtiä kaikki hienoudet kokemaan.
Muutama vuosi sitten So:n päässä syttyi vielä kerran tuo mainittu lamppu. Taisi olla jo tuossa vaiheessa ajan henkeen kuuluvasti vaihtunut led-tyyppiseksi. Ajatus alkoi selkeytymään ja tekemisen painopistettä oli muutettava enemmän talven suuntaan. No mutta, metsäthän ovat täynnä mitä hienoimpia polkuja ja reittejä ajettavaksi maastopyörällä. Niinpä, mitäpä sitä So olisi muutakaan tehnyt kuin tarttunut tuumasta toimeen ja hankkinut Nishiki läskipyörän. Saa purettua liikkumisen tarvetta kesäkauden ulkopuolella juoksun lisäksi. Ja siihen, kun yhdistää vielä retkeilyn samaan nippuun, niin nuppikin pääsee hetkeksi lomalle tuulettumaan. Kaikki eivät ole välttämättä edes huomanneet, minkälaisia polkuja saattaa kulkea oman asuinalueen lähimetsissä, elleivät ole asiaan sen enempää kiinnittäneet huomiota. Vasta se So:kin havaitsi näiden olemassaolon läskin kotiutuessa pihaan.
Toki tuota talviaerobista harrastettu muutamana vuonna innokkaasti myös luisteluhiihdon merkeissä jo menneen vuosikymmen puolivälin tienoilla, jolloin viimeksi oli tähän talveen verrattavia lumimääriä saatavilla. Silloin hommaa harjoitettiin Fischer RCR lankuilla, jotka edelleen olemassa. Harmi vaan, ettei ole viime talvina oikein lunta riittänyt, jonka seurauksena ei ole uskaltanut tänä talvenakaan antautua latujen vietäväksi, vaikka lunta nyt onkin ollut enemmän. Tuo ilo, kun vietäisiin luultavasti heti pois, jos alkuun pääsisi.
Näin kymmenennen aerobisen kuntoilun juhlavuotena on varmaan aika pysähtyä hetkeksi miettimään asioita myös minimalistisesti ja pohdiskella, että onko elämässä asioita jo liikaa. Voisiko jotakin jättää pois ja tulla sitä kautta onnellisemmaksi. Loppujen lopuksi onni taitaa koostua aika pienistä asioista ja niiden määrästä. Toki tässäkin nousee mieleen, miksi sitä onnea tavoitellaan koko ajan lisää. Eikö sekin jo sinällään pitäisi riittää sellaisenaan kuin on...
Niin, onko ihminen ylipäätään koskaan tyytyväinen tai mikä on kaiken liikkumisen tarkoitus?
Liikunnan löydettyä elämään avaa se uusia portteja vaikka mihin. Liikunnan tuoma ilo eri lajeissa on elämän suola, eikä vaadi aina sitä kilpailua :) :) :)
VastaaPoista