Vastoinkäymiset kouluttavat So:ta taas

Niin... sitä vaan piti sanomani, että ketä voisi kiinnostaa ihmisen elossa sellainen elämä, jossa ei olisi ollenkaan vastoinkäymisiä. Elämää, jossa kaikki sujuu kuin tanssi, eikä mitään todellisia muistijälkiä jää. Muistijäljet, kun tuppaavat syntymään juuri noissa hankalissa tilanteissa, joissa ei olla oikein omalla mukavuusalueella. 

Niin, vastoinkäymisistä puheen ollen, viime syksynä So sai maantiefillarin vaihteiston pelaamaan enkelin lailla, muutaman taistelukierroksen jälkeen. No, nyt ollaan vähän samanlaisen asian äärellä läskipyörän kanssa. 

Alusta asti läskipyörän vaihteet ovat toimineet muuten hyvin, mutta ykköseltä kakkoselle ei ole heti vaihtanut, vaan on ollut pientä viivettä. Tuolla metsäpoluilla, kun tilanteet vaihtelevat siinä määrin nopeasti, että vaihteenkin pitäisi loksahtaa kohilleen juuri silloin kun sille on tarvetta, eikä vasta pienen mietiskelyn jälkeen, jolloin tilanne voi olla jo menetetty tai ainakin vaikea hallita enää. 

Nyt sitten tultiin lisääntyneiden oireiden kanssa siihen pisteeseen, että Sram:n SX Eagle 1x12 takavaihtajan palautinjousi on kuollut. No, ei sentään hautajaisia olla järjestämässä, mutta kuollut se on, eikä enää jaksa vetää ketjua pykälääkään isommalta pienemmälle rattaalle. Tuota vikaa So:n diagnosoidessa tuli havaittua myös sekin, että takakiekon keskiön laakeritkin ovat lopussa. Juuri ja juuri henki vielä pihisee. Krohisee meinaan samaan malliin kuin rullaluistimen renkaan laakerit ollessaan elinkaarensa päässä. Samaan aikaan etukiekon laakerit täysin äänettömät ja kunnossa.

Tässäkin tapauksessa mentiin tyypillisen vastoinkäymiskaavan mukaan. Ensin asian huomioiminen ja kieltäminen, sitten suru ja hyväksyminen ja lopuksi ratkaisuvaihtoehtojen miettiminen. Vaati siis ensin taistelua lumisessa metsässä jäätyvin sormin ja kastuvin nilkoin, kun oli hieman vaikea uskoa todeksi toista talvea käytössä olleen takavaihtajan jousen kuolema. Sitten kova elvytyshoito kotosalla lämpimässä eteisessä ja lopuksi vielä jatkohoitojen pähkäily. Niin, ja tosiaan tuo kiekon keskiön laakeririkko on kuin takavaihtajan lähettämä paha etäpesäke vielä tähän päälle. So:kin on kuvitellut Sram:n osien olevan ihan kuranttia tavaraa, mutta ei voi olla ihan varma enää siitäkään.

Nooh, ei tässä nyt sentään ihan maskia päähän vielä vedetä ja mennä nukkumaan. So laittoi kyselyä myyjäliikkeelle takuuseen liittyen huomattuaan, että varaosien sivustoilla Sram lupailee kahden vuoden takuuta osilleen. Katsotaan sitten mitä sieltä suunnasta sanovat. Että, onko tauti lopullinen vai tulisiko vielä pienen toimenpiteen jälkeen kuntoon.

Mutta joo, siirrytäänpä hieman iloisempiin aiheisiin...

Satunnainen ohikulkija laittoi veneen talviunille peiton alle loppusyksyllä ja taas ideoitiin uusia keinoja saada pressut kestämään talven lumia ja sadetta. Noilla pressuilla, kun on tapana mennä hieman pussille ja siihen sitten alkaakin vettä kertyä. Aikansa kestää ja sitten repeää.

Nyt mentiin uudella mallilla ja rakennettiin veneen molempiin päihin mahdollisimman korkeat, kevytrakenteiset, siirrettävät pukit. Siihen päälle kakkosnelonen aisaksi ja pressu yli. Pressu harsittiin narulla veneen alitse jokaisen kiinnityslenkin kautta. Rakennelma korkea ja jyrkkä kuin kirkon katto, eikä pitäisi enää mahdollistaa kosteuden tai lumen kertymistä. Katsotan sitten keväällä, menikö syteen vai saveen.

 

Loppusyksyllä, pyörän oireiden olleessa vielä siedettävällä tasolla, So ehti harrastaa vähän metsäretkiä poluilla. Maasto oli edelleen kuin kevättä odottelemassa, eikä talvea väliin olisi halunnutkaan. Polut märkiä ja lätäköitä paljon.

Vuoden vaihteen jälkeen fillari ehti nähdä hieman lumimaisemaakin. Ja So:kin sai taas kahvia juodakseen...

Niin ja pullahtihan siinä ennen vuoden vaihdetta uunista ulos myös Mors Principium Est:n "Seven", jota So:kin kuunnellut kohta kuulokkeet puhki. Suomesta tulee kovaa kansainvälistä metallia.

 

Harmi, että niin harvoin ehtivät enää kotimaahan keikalle... 

No, onneksi meidän korville tarjoillaan valinnanvaraa tässä maassa. Eivät ne enkelitkään ilman Maustetyttöjen siipiä lennä, kun taksilla Vaalaan ajelevat. Pilvikuorokin taisi lähetellä kutsuja yhdelle suomalaiselle metallimiehelle tässä taannoin. Kuulostaa tietysti tokaisulta, mutta kun muistaa kaverin keikalla, niin tuntuu vaikealta ajatella asiaa, että hän ei ole enää keskuudessamme. En tiedä miten sen voisi sanoa. Noita kutsuja, kun tuolta enkeliosastolta lähettelevät aina parhaimmille liian aikaisin...

Jaa niin, pari sanaa voisi sanoa myös aiemmassa postauksessa mainituista ikkunoista. So, kun huomasi aiheuttaneensa pientä kohinaa tuolla rouvaosastolla kertoessaan ajatuksesta pestä mökin ikkunat. Kuulemma puhutaan suulla suuremmalla. Toki tuo ajatus taisi jäädä hieman toteutuksen osalta torsoksi.

Niin, no ei nämä So:n höpinät tietysti ole ihan sellaista kivitaulumateriaalia, jonka varaan kannattaisi ihan kaikkea laskea. Mmm... ehkä sellainen yksi miehen kultainen ohjenuora voisi olla, että kannattaa avata suuta vain silloin, jos tietää asian toteutuvan pommin varmasti...

Talvi on täällä

Ja näyttää jatkuvan entistä kiivaammin, joten nastoillekin on taas käyttöä. Varsinkin nyt, kun läskipyörä telakalla. Toki noissa kevyen liikenteen väylien lumihangissa, joita ei auratkaan heti meinaa aina ehtiä putsaamaan, voisi jo saappaat olla käyttökelpoisemmat.

Ainakin lumisateisen yön jälkeen tuntuu olevan reitit aika sohjossa ja tossu luistaa nastoista huolimatta. Jäällä ja kovassa pinnassa pitävät kuin kesäkelissä. Aamuista puheenollen, Puheen aamussakin taas mielenkiintoista asiaa. So on huomannut aiemmin puheena olleen viisastelun vaihtuneen koko ajan enemmän tietoon ja mielenkiintoisiin aiheisiin, arvostan. Aktista nyt puhumattakaan, jossa aina mielenkiintoisia aiheita. Niin, tosta tulikin mieleen tuo Areenalta löytyvä Tähtisarja, joka tietenkin mielenkiintoinen ihan jo avomeriveneilyäkin ajatellen. Saati sitten maailmankaikkeuden näkökulmasta. 

Näin koronakauden jatkuessa So:n perinteinen talven salikausi on ollut pakko jättää väliin. Lienee tuon velttoilun seurausta, että parin päivän yllättävät lumityöt vetivät kylki- ja alaselän lihakset siinä määrin jumiin ja kipeäksi, että oli hetkittäin vaikea jopa hengittää. 

Tilannetta ei tainnut parantaa viiden km juoksu juuri jumittamisen alkuvaiheessa, jolloin ajatuksena vielä oli, että ”kyllä se sillä lähtee, millä on tullutkin”. Eli jos pieni avaava lenkki. Niin, jälkiviisaana pakko todeta, että ei avaavaa lenkkiä, kiitos! No nyt se tietysti on jo myöhäistä.

Satunnainen ohikulkija sai palautella lihaksiaan kyljellään varovasti maaten toista viikkoa relaxantteja popsien. Sen vähän mitä sai nukuttua ylipäätään. Oliskohan ollut jonkinlainen venähdys tai jotain, vaikka kaikessa rauhassa noita lumihommiakin tehtiin.

Fenikslintu

Sytytti pesän ja itsensä palamaan. Nousi tuhkasta kolmantena päivänä uudestisyntyneenä, vanhan antiikin tarun mukaan. 

Satunnaisen ohikulkijan korviin on saapunut informaatiota, että fatbike on juuri nousemassa tuhkasta ja lähdössä taas poluille kovaa kyytiä. Kuulemma takarengas kuopii jo villisti lumessa. Pitääkin hypätä selkään, ennen kuin karkaa yksin metsään ja eksyy vielä. Toppuutellaan hetki, jotta ehditään vähän ketjua voitelemaan ja kypärääkin päähän huutaa. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että maastoajo on taas mahdollista viimeisten toimenpiteiden jälkeen. Aiemmin kuoleman porteilla käynyt takavaihtajan jousi on saatu elvytettyä henkiin ja etäpesäkkeen laakeritkin ovat vaihtuneet ehompiin.

Oli se vaan hyvä, että tuolta rouvaosastolta saatiin aiemmin vihiä takuun mahdollisuudesta. Silloin se lamppu So:n päässä syttyi ja ajatus asian toimeenpanosta alkoi kehittymään... 

Niin se tosiaan taitaa olla, että mieshän se on perheen pää, mutta nainen on sen pään kaula, joka sitä päätä kääntelee haluamallaan tavalla.

Niin, että So hyppää nyt läskin selkään ja ratsastaa auringonlaskuun...