Näin juuri suihkusta tulleena mielessä pyörii pelko, oliko Satunnaisen ohikulkijan rullaluistelutarina sitten tässä. Oli tosiaan sellainen tuskien taival tuo juuri taitettu parinkymmenen kilsan lenkki.
Otsikosta huolimatta kesää edelleen eletään elokuun viimeisellä viikolla, Forecan näyttäessä lämpötiloja 21-26 celsiusta, päivästä riippuen. Tosin osa ihmisistä elää vain kalenterin mukaan, ei lämpötilojen. Näissäkin keleissä välillä näkee jo paksumpaa syystakkia.
Niin, tosta lenkistä. Vapaapäivää, kun arkipäivänä vietetään, oli ajatuksena heittää aurinkoinen reissu kevyellä otteella ja iloita elämän pienistä tapahtumista. Jo lähtiessä tunne oli hieman huteran oloinen, rulliksia kun tavoitteisiin nähden muutenkin liian vähän tähän kesään on ajettu. Mutta, niinhän se usein ennenkin on ollut ja kuitenkin luokaa viiden kilsan päässä jo rullaa vanhalla rutiinilla.
No, liikkeelle päästiin vähän haparoiden, ulospäin saattoi näyttää kuitenkin ihan hallitulta menolta. Jo siinä kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi hiki todella roiskua kypärän etureunasta hiukan painaessa tai ehkä jo ennenkin, mutta siinä kohdassa olisi mielellään istumaankin käynyt. Tiedossa oli kuitenkin kympin kohdalla parempi lepopaikka. Aah, vihdoin, reppu selästä, kypärä päästä roiskeiden saattelemana ja hanskat naulaan. Jaa, ei tässä ollutkaan mitään naulan tapaista, johon ripustaisi. No menkööt penkille sitten.
Tässä vaiheessa, juomarepun letkun suuhun uidessa, oli jo selvää, ettei tähän asti mielessä kummitellut pitempi kierros, vajaa 30 km olisi mahdollista. Kaivetaan nyt ensin repusta sinne varattu energiageeli ja katsotaan hetken kulutta, päästäänkö edes samaa reittiä enää takaisin.
Aikansa So:n kerättyä voimia, oli noustava kohti muuria, kuntoilusotilas ei muuria kierrä, mieluummin hän murskaa sen. Pientä hienosäätöä varusteiden kanssa ja liikkeelle. Geelin vaikutusta ei huomaa, mitä lie ollut. Taisi muuten olla Tuusula MTB:ssä jaeltua. Tosin eihän noi heti ehdi vaikuttaa, kohta sitten.
Noni, ennen kuin oli edes kilometri paluumatkaa täynnä, oli kesän ensimmäinen kaatuminen lähempänä kuin koskaan. Niin, ellei sitä autollaan väärää kaistaa risteyksessä oikaissutta papparaista lasketa. Sehän oli se tapaus vuosia sitten, jossa 35 km lenkin jälkeen So:n jalka jo hieman väsynyt oli ja juuri vähän ennen kotiutumista, jalkakäytävää ylittäessä, risteyksen vastapuolelta liikkeelle lähtenyt auto ajoikin ensimmäisen kaistan kautta, liikennejakajan väärältä puolelta vastakarvaan, suoraan eteen. Luokkaa viisi senttiä taisi väliin jäädä, ettei tullut sairaalareissua. Kovaa horjumista, sauvojen pyöriessä helikopteria, selkänikamien ja välilevyjen äärirajoilla rouskuttaen.
Niin, tällä kertaa siis tilanne oli toinen. Huonokuntoisen asfaltin vaihtuessa juuri tehtyyn, rengas alkaakin liukua niin paljon paremmin, että on lähteä jalat alta muuta kehoa nopeammin ja selälleen lentämisen vaara on todellinen. Eihän tuollaista muuten juuri tapahdu, jos kaikki hoksottimet kohillaan ovat, mutta sopivassa rasitustilassa kaikki on mahdollista. Onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, sauvojen raapiessa voimalla asfalttia luistelijan takana tasapainon säilyttämiseksi. Pieni henkinen kolhu toki omanarvontunnolle tuli juuri samaan aikaan vastaan tulevan pyöräilijärouvan myötä, jonka katsetta ei ehtinyt nähdä tilanteen vakavuuden viedessä kaiken huomion.
Siitä sitten muutaman kilometrin välein kypäräroiskutukset ja juoma-/huohotustauko. Mielessä pyöri koko ajan ajatus, "Oliko tämä sitten se viimeinen lenkki ja kunto on sillä tasolla, ettei enää rulliksia kestä, what the f...?" Niin, toki tasokkaampaa hiilariruokaa, ei paljoakaan lähipäivinä ollut tankattu.
Kuitenkin, viimeisen parin, kolmen kilometrin kohdalla taisi geeli alkaa vaikuttaa. Samaan aikaan korvanappeihin pärähti Insomnium "Weather the Storm" ja aiemmin ladattu panosgeeli oli valmis. Sitä ei sitten tiedä, mikä sisäinen voimavarojen arvaamaton aarrearkku tuossa kohdassa räjähti auki, mutta silloin Satunnainen ohikulkija lähti kuin tykin putkesta. Taisi ohi ajavat autoilijatkin katsoa ihmeissään, että mitä nyt tapahtuu. Koko loppumatka tultiin kuin tuli takamuksen alla. Oli taas sellaista Suomileijonan tunnelmaa, ihanaa leijonat, ihanaa, nyt vaan painetaan, antaa tulla vaan...
---
No niin, ollaan päästy jo syyskuun loppupuoliskolle ja edelleen lämmöt + 19 näyttävät. Viime viikolla viimein toteutui monen vuoden ajan So:n mielessä pyörinyt ajatus rullailla luistimilla pääkaupungin ihmisvilinästä kotiin työpäivän päätteeksi. Eihän tossa paljoa pitempää lenkkiä synny kuin muutenkaan pk-lenkkejä kiertäessä, mutta toki toimistossa vietetty päivä ne isoimmat tekemisen mehut on jo vienyt.
Joka tapauksessa into oli kova ja toteutus napakka, yhdellä pysäytyksellä varustettu geelin maistelu bussipysäkillä, matkan puolivälissä.
Niin, pitäähän ihmisellä tavoitteita olla, olkoon sitten heti tai vuosien sisään täytettäviä. Tämäkin tavoite nyt saavutettu. Kuten mainittu, pitkään mielessä muhinut ja viimein maaliin saatiin. Toki pientä suunnittelua vaati, mutta oli tekemisen väärti.
Uskottava se on, ihminen ei ole kone. Koneelle riittää, kunhan kipinää saa ja kaasariin polttoainetta kaatuu, se tehoa antaa. Ihmiselle tankkiin voi toki sopivaa polttoainetta kaataa, mutta letku tankista sen verran pitkä, ottaen aikansa ennen kuin voimaa ulos saadaan. Eikä sille metallikoneelle taida auttaa, vaikka sopivaa musiikkia soittelisi, siinäkin ihminen voi puskea läpi sen aiemmin mainitun harmaan muurin. Ei silloin tarvita edes muuriin porttia.
Palataksemme otsikkoon, tämä ei siis ollutkaan vielä tässä! Rullaluistelijan keho on kuin elämän koko kirjo pienoiskoossa. Välillä kone jumissa, vailla aurinkoa, välillä taas ylikierroksilla, auringon rakastaessa risukasaansa.
