Hyvää joulua ja onnea uuteen vuoteen 2026!

Hupskeikkaa, vuosi on vierähtänyt ohitsemme kuin varkain. Olemme tulleet taas kerran siihen pisteeseen, jossa totuuden torvet ja omantunnon äänet korvissamme soivat, äänekkäästi huutelevat. Niin, mitä huutelevat? Voivat yksilöstä riippuen huudella tietysti mitä tahansa itse kullekin, mutta Satunnaisella ohikulkijalla lähinnä vuoden liikuntatavoitteiden täyttymistä kyselevät. Että, mitä tuli tehtyä, millä konstilla liikuttua ja saavutettiinko koskaan tavoitteita?

No, lähdetään vähän etuajassa liikkeelle tämän postauksen kanssa. Nythän eletään vasta marraskuun loppupuoliskoa ja vielä olisi osa tavoitteista saavuttamatta. Toki osalle jo Garmin vihreää näyttää. Helposti ajattelisi, että onhan tässä vielä aikaa, mutta joulun aika harvoin on kovin liikuntapainotteista kinkkua täynnä olevalla vatsalla, joten jouluaatosta eteenpäin voi suosiolla sen viimeisen viikon jättää pois laskuista. Näin ollen tässä vaiheessa on tasan neljä viikkoa aikaa kuroa juoksukausi täyteen.

No, ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Kolme kertaa kutosen lenkkiä viikossa, tai sitten kymppi ja pari lyhyempää päälle. Onhan se ihan tehtävissä.

--- 

Jotta elämä ei tylsäksi kävisi on keholle hyvä antaa muutakin kokeilua, kuin pelkästään liikunnallista kokemusta. Kuluneen kuukauden aikana So päätti pitää elämässään sitten kahvin juonnin aloittamisen toistamiseen kahvinjuontitauon. Tätähän on kertaalleen aiemminkin testailtu. Silloin pärjättiin reilun viikon ajan tai saattoi mennä toinenkin ennen kuin uudelleen edes tuota kahvipapujen lientä maisteltiin ja muutaman viikon jälkeen vasta normaaliin arkirutiiniin taas palattiin. Niin, arkirutiini tarkoittaa siis kaksi tai kolme täyttä pannullista päivän aikana. No, ei se tuon ekan kokeilun jälkeen enää ihan sitä ollut.

Niin, tällä kerralla testijakso kesti tasan kaksi viikkoa, jonka jälkeen tuli ajatus, josko nyt ihminen osaisi vain pariin kuppiin päivässä tyytyä. Ihan jo sellaisenkin havainnon takia, että oli vaikea motivoitua aamulla nousta sängystä ylös, kun tiesi, ettei kahvia olisi tiedossa. Niinpä kaivettiin keittiön apupöydän alla olevan kaapin perukoille pakattu kahvipannu taas pöydälle ja keitettiin aamutuimaan pannullinen tulemaan. Hupsista, aikaisen heräämisen tuloksena pannu oli juotu tyhjäksi jo aamuyhdeksän jälkeen. Ei muuta kuin toinen pannu tulille. 

Olotila, joka oli sen pari viikkoa ollut erittäin rauhallinen ja hyvä keholle, oli mennyttä. Nyt olo oli taas perinteiseen tapaan hiukan hermostunut, sydän kävi kuumempana ja keskittyminen vaikeampaa. Niin, jos hyviä puolia miettii, saattoi toki ampua pari ylimääräistä Amorin nuolta. Lisäksi jo toisen kupillisen kohdalla oli hieman huono, oksennuttavainen olo taustalla. Ajatushan oli, että sillä se lähtee, jolla on tullutkin eli kaadetaanpa uusi kupillinen.

No, kaksi päivää tätä hulluutta kesti, jonka jälkeen pannun oli aika mennä takaisin keittiön kaappiin piiloon. Nyt on ihminen taas palannut luonnolliseen olotilaan. Ilman kahvin aiheuttamia kehon ylikierroksia. Mahtavaa! Ja sekin, ettei koko aikana ole tullut kahvin poisjättämisen aiheuttamaa päänsärkyä, jota usein kuulee ihmisten potevan vastaavassa tilanteessa.

--- 

No niin, pari viikkoa vielä jäljellä ennen jouluaattoa ja Garmin sanoo vajaa kolmeakymmentä kilsaa olevan jäljellä. Kuusi vitosta tai viisi kutosta, miten sitten haluaakin tehdä. Joka tapauksessa, jos joka toinen päivä tekee, ei yhtään saa pois välistä jäädä.

Tässä sen taas kerran näkee, minkä taakseen jättää, edestään löytää. Kesällä, kun tuli enemmän keskityttyä rullailuun ja fillarointiin, jäi juoksu lapsen kenkiin. Tietenkin sekin tulee mieleen, onko tavoiteasetanta alun perinkään ollut realistinen? 

Kuten yrityselämässäkin, vuoden loppuun mennessä pyritään saamaan maailma valmiiksi ja tavoitteet kasaan. Niinpä vuosien varrella on tullut monesti mietittyä, kuka tämänkin tulostavoitteen on meille rivityöntekijöille laatinut ja onko siellä osattu hoitaa asiat oikein? Oliko budjetti ja siihen pääsemisen tavoitteet, suhdannemuutokset ja maailman tilanteet osattu ennakoida oikein vai yritetäänkö ajaa työntekijöiden tehokkuus tappiin, kuin käärmettä pulloon? Sitä ajatusta vasten voikin kysyä itseltään, josko kuntoilija osaa sen paremmin laatia oman liikuntamäärällisen "budjettinsa" oikein? Kuten tiedämme, ei se hallituksellekaan helppoa ole.

---

Huh ja huh, Satunnainen ohikulkija on kuin onkin taas saanut vuoden "liikuntabudjetinsa" kasaan. Hieman työläältä joulukuu on tuntunut, mutta maalissa ollaan ja on aika tarkastella kuluneen vuoden kokonaistavoitteen taulukkoa.

Jokainen ymmärtää, että kyse on vain pienestä tai ei ihan pienestäkään osa-alueesta ihmisen elämässä, kun liikunnasta puhutaan. Se miten iso osa se kenellekin on, tietysti vaihtelee. Huomion arvoista toki on se, että sillä on iso vaikutus myös elämän muihin osa-alueisiin. Kuten on huomattu, ihmisen ollessa psykofyysinen kokonaisuus, kehon hyvä tarjoama, mahdollistaa psyykellekin otollisen elinympäristön ja alustan. Toisaalta psyykeen ollessa hyvässä hapessa, jaksaa kehokin työskennellä. Symbioosiksikin varmaan voisi tätä kokonaisuutta kutsua.

Jos vuoden 2025 tavoitteista jotakin haluaa huomioida, voi havaita rullaluistelun jääneen alle tavoitteen, pyöräilyn ja kävelyn ylittäneen, sekä juoksun päässeen juuri tavoitteeseensa. Kokonaismatkaa tälle vuodelle on kertynyt eri muodoissansa 2.149,36 km, josta pyöräilyä about puolet.

Niin se on, vuosi kerrallaan tätä rallia ajetaan, etappi toisensa perään kaahataan. Maali siellä jossakin häämöttää, toivottavasti vasta vuosikymmenten päässä möllöttää. Niinpä tulemmekin siihen kohtaan blogin loppulauseita, jossa hyvää joulua toivotetaan ja uudelle vuodelle onnea toitotetaan. 

Ei tarvitse enää tälle vuodelle pingottaa, voi rennosti joulun vastaanottaa. Puhumattakaan uudesta vuodesta, niin Leevikin aikanaan sanoi jo laulussa. Joulu ja uusivuosi on vain kerran vuodessa, sitä ei maisema muuksi muuta. Vietät sen sitten ulkomailla tai koti-Suomessa, olet aina joulupukin aatoksissa. 
Hyvää joulua ja onnea uuteen vuoteen 2026! 💥

Helloween Helsinki 2025

Marraskuu, marraskuu... missä on elämän valo kaikki muu? Syksyn pimeyden keskellä märkä asfaltti tuntuu varastavan illan viimeisenkin katulampun valon sisäänsä kuin avaruuden musta aukko. Ihminen siinä ihmeissään miettii, missä on ne kesän lämpimät päivät, jolloin piti paitaa riisua ja antaa auringon loistaa kohti paljasta pintaa.

Niin, jotta syksyn musta ei olisi ihan niin mustaa, hellitään meitä kulkijoita sentään musiikilla. Kauas on pitkä matka sanotaan. Niinhän sinne on silloin, kun asiaa eteenpäin ajattelee. Mutta jos miettii kulunutta aikaa tai elämäänsä taaksepäin, ei vuosikymmenet ole kuin hetki. Ihan justiinsahan se tapahtui! Melkein mitä tahansa taaksepäin ajatellessa, huomaa siitä kuluneen jo ainakin kymmen vuotta. Josta pääsemmekin kiinni päivän teemaan.

Nimittäin olemme tulleet sen tosiasian äärelle, että 80-luvulla Satunnaisenkin ohikulkijan korvaan tarttunut kaikkien aikojen metallibändi on rantautunut suomeen ja kohta mennään bändin 40-vuotis keikalle. Jos haluaisi kuvata bändiä sellaiselle, joka ei entuudestaan tunne sitä ja se pitäisi tehdä yhdellä sanalla, voisi se sana olla "inspiroiva". Sitä Helloween on ollut varmaan monelle. Kuka saanut hyviä kitarariffejä opeteltavaksi, kuka puolestaan laulun saloihin syventymistä ja kuinka paljon onkaan antanut lisäbuustia erilaisiin urheilusuorituksiin. 

Tällä Helloweenin "40 years" kiertueella on tosiaan julisteen mukaisesti, mukana myös Beast in Black, joka vetää oman keikkansa pari tuntia ennen pääesiintyjää. Helsingin keikalla Helloween aloitti "lämppärin" jälkeen ilta ysiltä. Niin, onhan kyseistä "lämppäriä" tultu joskus samaan halliin varta vasten pääesiintyjänäkin kuuntelemaan. Ettei sinällään pienestä puhuta siinäkään.

No niin, sit lähti homma liikkeelle monumentaalisen "March of Time" tahtiin. Alussa hienosti toteutettu esiripun tiputus. Jostakin takaa tuli punainen valonsäde, kuin lasersäde konsanaan, pyöri ensin lavaverhon pinnalla värikirjossa ja siirtyi sitten esiripun kiinnityksiin. Oikealta vasemmalle yksi kerrallaan, ikään kuin sulattaen kiinnitykset, avasi pienen räjähdyksen myötä jokaisen kiinnikkeen ja sai verhon putoamaan marssimusiikin soidessa taustalla. Aijai, nyt sitä tulee... tätä varten täällä ollaan... aarrrgghh.

Heti perään "The King for a 1000 Years" ja sitten legendaarinen "Future World". Mitä siitä voisi sanoa, varmaan kaikki on jo aikojen saatossa sanottu. 

Niin, kun albumi Keeper of the Seven Keys I aikanaan 1987 julkaistiin, jossa "Future World" mukana, oli varmaan kaikille aikalaisille shokeeraavaa tekemistä, jota ei voi kuuna päivänä, elinaikanaan unohtaa. Voi vaan kysyä, montako parisuhdetta on syntynyt, kariutunut tai itketty silmät päästä tämän albumin tahdissa?

Sit lähdettiin "Tokion" matkaan uusimman albumin myötä. Uusin albumi, jota ei So olisi enää osannut odottaakaan, vaan tuli ja kertoi edelleen samaa tarinaa, jota oli jo neljä vuosikymmentä edelliset albumit kertoneet.

Mentiin läpi monen biisin ja pääsimme rumpusooloon. Daniel heitti ensin vaatimattoman setin ja jäi kuuntelemaan yleisön reaktioita kuin sirkuspelle haluten ablodeja. No, aika vaisut oli, kuten hän ilmeellään näyttikin yleisölle. Sitten laittoi vähän paremman ja pitemmän setin, kalastellen lisää ablodeja, joita saikin. Seisaaltaan yleisöä samalla hauskuuttaen. Ja, kun ei oikein vieläkään kunnon hurrausta saatu aikaiseksi, veti sellaisen setin, että aloitteleva rumpali olisi ihmeissään. Niin, toi rumpusettikin, molemmille jaloille oma tuplabasari, eli yhteensä neljä bassorumpua. Kai niissä tuplanuijat lyö jatkovarrella per pata yhden jalan käskiessä. Joka tapauksessa tämän viimeisen setin jälkeen yleisön suosio oli taattu ja ablodit ylitsepursuavat.

Tämän jälkeen tarvittiin vähän taas räväkämpää menoa ja sieltä tulikin "I Want Out". Moni näytti yleisössäkin haluavan kuoriutua ulos oman tunnemyrskynsä vietäväksi. No sitten, päästiin illan hitaisiin, joissa solistit pääsivät näyttämään kykynsä. 

Molemmat istuivat pitkälle yleisön keskelle venytetylle lavalle. Michael Kiskellä akustinen teräskielinen kitara kainalossa ja Andi sai päästellä "In the Middle on a Hearbeat". Ja juuri, kun herkän lähelle päästiin kännykkävalojen keinuessa yleisön aallossa, vaihtuivat jätkien osat vitsien saattelemana lavalla. Kitara vaihdettiin Andi Derisin reidelle ja Michael lauloi "A Tale That Wasn't Right" alun ja siitä päästiinkin kiinni koko biisiin lavalla. Sähkökitarat halusivat tukea unblugged esiintymistä ja samalla syttyivät rummut, sekä basso. Näin saatiin taas koko bändi tulille.

Vielä kuultiin "A little Is a Little Too Much" ja "Halloween" varsinaisella soittoajalla, ennen kuin bändi vetäytyi lavasteiden taakse. Toki varmaan jokainen kiertuetta seurannut tiesi, että tämä on vain feikkiä ja neljä biisiä on vielä tulossa encorena. Niinpä taputus jatkui kunnes jätkät tulivat iloisina takaisin lavalle ja jatkoivat illanviettoa. Tosiaan, sekin tuli mieleen tässä kohdassa, jotta paljon samaa Helloweenin versiossa kuin vuotta aikaisemmin julkaistussa King Diamondin "Halloweenissa". Niin, varmaan noi kummitusjutut ohjaavat ihmisen mielen biisiä luotaessa samoille hämärän rajamaille. Plagiointikorttiahan ei tässä kohtaa tarvita.

Niin sekin, että miten näillä kulttibändeillä on soundit niin kohillaan verrattuna aloitteleviin bändeihin? Sitä on vaikea mennä sanomaan, kun periaatteessa tänä päivänä kaikilla on samat laitteet käytettävissä. Sanotaanko tähän kohtaan "ammattitaito". Helloweeninkin basarin iskiessä ihmisen sydän heilahtaa rintakehässä ja tietää kuka tätä rakennusta käskee. Ilmeisesti joku miksaaja vaan osaa väännellä niitä mikseripöydän nipukoita toista paremmin. Tietty siellä voi olla omia laitemixejä mukaan sekoitettuna, mutta kuitenkin. Kusti polkee ja hevosella pääsee, isolla rahalla saa isoa tekemistä.

Ja sit soi encorena legendaarinen "Eagle fly Free" ja "Dr. Stein". Meinaako pursua kyynel silmäkulmasta? Loppuviimein tultiin vielä "Keeper of the Seven Keys" äärelle, joka sinällään neljäntoista minuutin biisi, mutta oli lyhennetty vain yhteen kertosäkeeseen. Hyvä niin, olisi ollut jo liikaa varmaan jokaiselle täysimittaisena tässä vaiheessa iltaa. Onhan se hieno biisi, mutta neljääntoista minuuttiin mahtuu heikkojakin kohtia. Toki paljon hyvääkin. Tässä kohtaa So sanoi hyvää yötä bändille ja jätti plekujen, sekä rumpukapuloiden heittelyt väliin tällä kertaa. Se jo tuttuakin tutumpaa on.

Tämä on nyt kuultu ekaa kertaa Helsingin maisemissa neljäänkymmeneen vuoteen ja olemme tyytyväisiä. Suomi kiittää ja kumartaa. Saksan Hamburg on tuottanut meille sellaista elämän mammonaa, jota ei sielusta pois saa kitkettyä, ei sitten millään.

Vantaan maraton 2025 (runo)

Syksyn tullen voi taas kuulla, kutsun maratonin suulla.

Sanoo Vantaan maraton, Tikkurila paikkana on.

Urheilukeskus se on tässä, pidä paikka tämä mielessä.

Maali täällä, lähtö tuolla, keskuksen toisella puolla.

Numerosi pyykkinarulla odottaa, odottaa oikeaa ottajaa.

Lappu rintaan kiinnitä. Hakaneuloja, lappujen edessä on niitä.

Hetken katsele muuta tarjontaa, on siinä kojua ja tarvikkeita.

Juoksukenkää, lippistä, paitaa ja geelejä, maittavat ne kengän viedessä.

Kohta jo lähtölaukaus kajahtaa, porukka matkaan singahtaa.
Alussa aina ryysistä, pian jo letka tahtoo venyä.
Saapi juosta omaa vauhtia, olla itsensä voittaja.
Ei liikaa hoppuilla, ettei tule noutaja.

Tällä kertaa keli vaikuttaa suopealta, ei sadetta antaa halua.

Hieman tuuli kuitenkin jarruttaa, syksyä meille muistuttaa.

Kautta parin juomapisteen, pöydät ja mukit taakse jää.

Mielessä jo maaliviiva häämöttää.

Huh ja huh, kulkija maalissa huohottaa, sit vaan palkintoa kaulaan sovittamaan.

Ohjattuna huoltopöytien luo, hyvät matkaeväät mukaan tuo. 

Monta tuli reissulla selkää vastaan, mahtoikohan kolmisenkymmentä kaikkiaan.

Sehän ihmistä kannustaa, uudelleenkin osallistumaan.

Mukava, leppoisa tapahtuma on meillä tässä, tavataan taas vuoden päästä. 

Satunnainen ohikulkija kiittää, palkintojen heinää niittää.

Hyppää auton rattiin ja häviää maisemaan.

Runon muodossa enää tapahtumasta kuulla saa.

Istanbul tuliainen

Yleensä ihmiset miettivät ulkomaanreissujen yhteydessä, mitä voisivat viedä lähimmille tutuilleen tai sukulaisilleen tuliaisiksi. Satunnaisen ohikulkijankin matkalaukkuun sujahti Istanbul reissun yhteydessä hieno shakkilauta metallinappuloineen ja rannekorua, sun muuta sen sellaista. Mutta harvemmin itselleen kukaan tuliaisia hankkii. Jos sellaisia itselle saadaan, tulevat ne kutsumatta tai erikseen pyytämättä, kuokkavieraina taloon. 

So huomasi jo reissun edetessä kurkun olevan karhea ja pikkuhiljaa lisääntyvän yskän tarpeen myötä ajatus meni siihen suuntaan, että jotakin voisi olla pielessä. Nooh, katellaan sitä sitten jos alkaa riesaksi asti olla.

Sitten reissun jälkeen yskiminen oli yltynyt melkoiseksi ja alkoi kurkkukin olla aika kipeä nielaistessa. Ei kuitenkaan kuumetta ja muuten olo suht ok, vaikka räkä hieman valui nenästä. Olihan juuri heinä ja pujo kukkimassa, ja se heinänuha tyypillisesti Satunnaisen ohikulkijankin menoa on heinäkuun helteissä haitannut. Vaikea siis sanoa, mikä vaikuttaa mihinkin. Mut ei auta, elämä jatkuu.

Eka juoksulenkki reissun jälkeen köhiessä oli aika vaikea ja piti pariin kertaan kävelyksikin laittaa, mutta niinhän se usein on pienen tauon ja varsinkin satunnaisen matkareissun jälkeen, jolloin ruoka-/juomahuoltokin on ollut mitä sattuu. Lenkin nopeuskuvaaja näyttää kolmea kävelyosuutta ja yhtä hidastelupätkää ennen koneen varsinaista piiputusta.

Asian edetessä oli käytävä lääkärillä saamassa varmuus, ettei kurkussa ole jotakin isompaa ongelmaa, koska yskös tuntui olevan edelleen aika ärhäkällä tuulella. Kuunneltiin ulkoisesti keuhkot ja sydänäänet, tarkastettiin kurkun tilanne, testattiin happisaturaatio ja verenpaine, kaikista kiitettävä arvosana. Lisäksi labran kautta CRP ja nielunäyte. Jonkin ajan kuluttua tuli tieto näidenkin olevan kunnossa.

Ei siis syytä huoleen, voidaan jatkaa normaaliin tapaan seuraavalle lenkille. Jo lenkille lähtiessä hieman uffo-olo ja muutaman ensimmäisen askeleen kohdalla So tajusi, ettei kaikki ole todellakaan kohdallaan.

Tässä vaiheessa elettiin kesän kuumimpia päiviä ja oltiin liikkeellä ilman paitaa, josta juontuikin heti mieleen, ettei nyt vaan jalan näin epävarman ollessa, tulisi mitään kaatumistilannetta. Siinähän olisi tiedossa melkoinen määrä asfaltti-ihottumaa pitkin kroppaa. Noh, siitä kuitenkin selvittiin ehjin nahoin, riittävän tarkasti tossua toisen eteen sovittaessa. Niin tosiaan, kirjaimellisesti ehjin nahoin.

Kuten tämän lenkin nopeuskäyräkin piirtää, kävelypätkiä tarvittiin tällä kertaa jo kuusi. Ensimmäinen puolentoista kilometrin päässä liikkeelle lähdöstä. Reitin kovin nousu johti sykkeen tasoon 175 l/m, kun normaalitilassa tässä kohdassa on luokkaa 135-137 l/m. Tämä siis tilanne, vaikka kävelyä oli takana jo enemmän kuin ensimmäisellä lenkillä. Mielessä kävi sekin, josko kohta tarvitaan kainalosauvoja apujaloiksi.

Noh, elettiin taas muutamia päiviä eteenpäin. Tässä vaiheessa yskä oli jo hellittänyt hieman, lähinnä iltapäivään ja iltaan painottuen. Olimme siis kolmannen lenkin äärellä. Ja kuinka ollakaan, enää ei tarvittu yhtään kävelyjaksoa, vaikka toki mieli olisi sitä kohti edelleen vetänyt, samalla korvaan kuiskaten "tuliainen selätetty".

Jokainen juoksua harrastanut sen tietää, se on tahdon kysymys, nimenomaan tahdonlujuuden. Juoksenko, vaikka hitaammin vai jättäydynkö kävelyyn? Kun juoksija antautuu kävelylle, tuntee pelin menetetyksi, eikä enää ole väliä, vaikka kävelisi koko loppumatkan. Tosin, useimmiten muutaman kymmenen metrin jälkeen jalka haluaakin taas juosta.

Joka tapauksessa Istanbul tuliainen otettu vastaan ja lisätty muistojen palkintokaappiin. Tällä kertaa se ei ollut kultaraamein koristeltu, mutta sitäkin opettavaisempi. Ihminen, elämä on tehty sinua varten. Älä pieneen vastatuuleen kaadu, anna mennä. Satunnainen ohikulkija kulkee kanssasi ja toteaa hiljaa: juoksu korjaa sen, minkä elämä rikkoo.

Insomnium ja Omnium Gatherum 2025

Aijai... voisiko asiaa kuvata paremmin jollakin muulla sanalla? Insomnium ja Omnium Gatherum samalla lavalla perätysten. Miltä kuulostaa, maistuisko?

Tämä keikkahan oli Satunnaiselle ohikulkijalle sikäli erilainen, että paikkakunnaksi oli valikoitunut Kouvola, siis So:n tyypillisen vaikutusalueen ulkopuolella. Kohteena erittäin hyvin tapahtumiin soveltuva House of Rock, rautatieaseman tuntumassa. Hotellia tarjoillaan samassa korttelissa.

Menomestan baaritiski ja pöytäloossit sisääntulon vasemmalla puolella luovat kodikkaan tunnelman, permanto ja esiintymislava oikealla. Alkaa jo porukkaa kertyä lavan eteen. Kello lähestyy kymmentä illalla, joten aikaa vielä on tätä vuokautta käydä.

Sinällään Satunnaista ohikulkijaa hieman ärsyttää tämä tyyli, jossa keikat aloitetaan yön jo mieleen hiipiessä. So, kuten varmaan moni muukin, haluaisi aloittaa klo 20 maissa, jolloin olisi hyvää aikaa venyttää keikkaa ja yleisön valua sitten ihmisten aikaan kotio. Jossakin vaiheessa olikin vallalla yleinen käsitys, että keikat halutaan aloittaa ja aloitettiinkin aikaisemmin, mutta näyttää taas menneen vahaan muottiin. Eli tänä päivänä keikka alkaa klo 22, mikä monesti jo tavanomaista elämää elävälle ihmiselle lähestyy nukkumaanmenoaikaa. Toivomuksena voisikin sanoa heti kärkeen, tulkaa ajoissa bändit, ei teitä kukaan jaksa yöllä katsoa!

No niin, sanoista tekoihin, nyt alkaa tapahtua. Omnium Gatherumin Jukka, keihään kärkenä luotsaa metallipermantoa kohti raskaan oloista keikkasettiä, kitaroiden ja rumpujen puhuessa samaa kieltä.

New Dynamic:llä lähdetään liikkeelle viemään tätä iltaa kohti isompaa. Heti perään "In the Rim" ja "Nightwalkers", kuten biisit etenevät alkuperäisellä albumillakin. 

Niin, koko tapahtuman ideanahan on soittaa kahden bändin about kymmenen vuotta sitten julkaistut albumit läpi, alusta loppuun. Niinpä Omnium Gatherum vetää Beyond albumin ja Insomnium vastaavasti Shadows of the Dying Sun albumin läpikotaisin, jokaista nuottia myöten, penkoen sointulaarien pohjatkin. Aijai, kun ottaa sydämen syvyydestä "Nightwalkers" dramaattinen kohtalon jyrinä ja tomien jytinä.

Puhumattakaan "Formidable" mukaansa tempaavasta otteesta. Entä sitten "Who Could Say", meinaako jo kännykän valo leimahtaa ilmassa heiluvien käsien aalloille lainehtimaan? Ja sit taas menokomppia "Living in Me", juu meissähän se asuu. 

Jännä, miten näitäkin biisejä on tullut kuunneltua vuosikaudet juoksukellon antaessa kilometritehtaalla matkan syvyyttä korviin. On tajunnut asian, jos toisenkin, vain olemalla osa liikkuvaa elämänkarttaa ja kuuntelemalla musiikkia.

Loppuun vielä rauhallista tunnelman tasaamista "White Palacen" tahtiin ja sitten tauolle odottamaan sitä toista illan kovaa. Olisko aika katsella hetki ympärilleen, mitä muuta Kouvolan House tarjoilee?

Ja sit lähtee taas...

Insomnium aloittaa kaikkien tuntemalla "The Primeval Dark" biisillä tykinkuulan vahvuudella, kattolistojen narahdellessa tarkan kitaran nakuttaessa biisin alkuun. Siitä laulun jatkaessa pääroolia, kitaran taustalla kertoen edelleen haluavansa sanoa sanansa. Kaiken hyvän päälle rummut ja basso takovat permannon ihmiset sellaiseen mielentilaan, ettei ole ennen Kouvolassa nähty. Biisin kokonaisuus vaihtuu osasta toiseen kuin viestikapula neljänsadan metrin kisassa, lennokkaasti, soljuvasti, ilman havaittavaa vaihtoa. Kaikki vaan tapahtuu ensimmäisen ja viimeisen soinnun välillä kuin ilmavirran mukana kulkevan metallisen höyhenen kyydissä.

Sama meno jatkuu "While We Sleep" tahdissa. No sitten, pääsemme biisiin "Ephemeral". Tässä taas sellainen "läpi harmaan kiven" biisi Satunnaisen ohikulkijan juoksu- ja rullishommissa. Kun kertosäkeen alustuksessa patupatu komppi lähtee ja varsinainen kertosäe sanoo sen jälkeen rennommin "anna mennä, elämä kantaa", tajuaa, että tämän biisin kanssa voisi juosta vaikka maailman ääriin.

Noni, rauhoitetaan hieman tunnelmaa. Otetaan tähän väliin "The Promethean Song", olisko taas aika laittaa kännykän valo aalloille lainehtimaan?

Ja kuinka ollakaan, pääsemme lopulta illan viimeiseen ja samalla koko albumin nimikkobiisiin "Shadows of the Dying Sun". So:lle tämä ei ole koskaan ollut elämää isompi biisi, mutta ymmärtää toki niitä, joille se sitä on.

Vielä muutama encore asiaankuuluvasti kuultiin, jotka eivät olleet mitään vauhtibiisejä, ikään kuin samaa tahtia olisi jatkettu. Joten tässä kohtaa So katsoi parhaaksi hakeutua kohti narikkaa ja sanoa hyvää yötä illan bändeille, sekä House of Rockille.

Ulos kävellessä kävi sekin mielessä, kuinka joillakin ihmisillä riittää energiaa tehdä kahden bändin maailmanvalloitusta samaan aikaan? Hyvänä esimerkkinä Mr. Vanhala, joka soittaa skittaa näissä molemmissa illan bändeissä. Ihan jo kuntokin pitää olla kohillaan, jotta reilusti keski-ikäinen ihminen jaksaa hillua lavalla kaksi settiä perätysten täydellä teholla. Niin, kai siinä on sitten mukana sitä kuuluisaa tekemisen iloa ja luovan ihmisen luonnetta. Kuin myös kitaran kaulan herkkää kosketusta, metallin jaloa mainetta, sekä näistä syntyvää uusien biisien ainesta.

Satunnainen meloja Suomenlahdella 2025

Hellurei ja hellät tunteet, vain Satunnainen merimies voi tietää sen tunteen, joka ihmistä merelle kutsuu. Tunteen paloa, mielen kuohuntaa jaloa, taivaan rannan valoa ja meren pinnan raivoisaa menoa.

Meinaako olla vähän upea paikka taas Suomenlahden kainalossa? Tossa matkalla oli kovaa merenkäyntiä, joka nyt rauhoittunut lähes tyyneksi. Suomenlahdelta, etelän suunnasta, puski maininkia ja samaan aikaan kova itätuuli aiheutti ristiaallokkoa. Keula sukelsi ja vesi virtasi yli kajakin kannen.

Kummallisin juttu oli se ensin roskaksi ajateltu asia siinä edessä. Tarkemmin katsoen, tulikin kiire kääntää kajakin keulaa riittävän nopeasti. Oli meinaan iso rantakäärme menossa samaan suuntaan. Ensin So ajatteli valokuvankin nappaavansa, mutta eihän siinä kameraa ehtinyt hamuta, kun hiukan paniikki meinas tulla.

Loppujen lopuksi niin läheltä toisiamme siinä katselimme, että sai pelätä käteen sen kohollaan olevan keltatäpläisen pään nakkaavan hampaansa kiinni. Kun sitten ohi päästiin ja kajakin sai käännettyä takaisin päin, asian uudelleen tarkastelua varten, ei sitä otusta missään enää näkynyt. Pelko tietysti seuraavana, ettei vaan kajakin takakannelle kiivennyt? Eipä näkynyt sielläkään eli ilmeisesti katsoi parhaaksi sukeltaa muutaman metrin. Onneksi aukkopeite on sen verran tiivis, ettei ainakaan istumaloosiin huomaamatta pääsisi luikertelemaan. Mmm, kaiken kaikkiaan olemme taas luonnon ytimessä, eikä yhtään enempää jännitystä kaivata.

Talviturkki riisuttu leirin pystytyksen jälkeen. Johan tässä muuten hiki virtaa +28 asteen lämmöissä. Riipparimajoituksella mennään tällä kertaa, teltta ei ole edes mukana.

Lännen puoleiseksi kääntynyt tuulikin hiljeni ja meri vaikuttaa varsin rauhalliselta.

Okei, uusi tilanne havaittavissa. Satunnainen retkeilijä kuulee etäisesti jonkun ihmisen kommunikoivan jossakin kaukaisuudessa. Jotakin toisilleen ilmeisesti huutelevat. Nyt taas ei mitään. Olisko lahden toiselta puolelta asti ääni kantautunut tuulen mukana. Joku mökki tuolla näkyy olevan, tosin ei mitään liikettä havaittavissa. Tämä ihana paratiisiranta taitaa olla liian vaikea monelle perusveneilijälle? Tarvitaan riittävästi seikkailunhalua ja halua koskettaa luontoa, jotta tällaiseen tiettömään paikkaa ihminen pääsee. Toki riittävän pienellä syväyksellä varustettu vene myös, suht matalan rannan takia. Nämä loivasti muodostuneet, jääkauden kiillottamat kalliorannat tyypillisesti, kun jatkuvat samaan malliin pitkälle vesirajan alle.

Katellaankin hiukan ympäristöä, josko täältä joku polku menisi sinne saaren itäreunalle merkitylle grillipaikalle. Tämä saari on sen verran iso, ettei ilman polkua paljon kuljeta mustikkavarpujen peittämää metsämaastoa pitkin.

Ei täältä kyllä mitään polkua saaren itäreunalle näytä jatkuvan. Tai meneehän tuossa joku jänisten ja muiden elukoiden käyttämä polku, jäkälät syöty ja silleen. Ihan selvä jokapäiväinen kulkureitti, mutta ihmiselle hieman liian matalia näyttäisi olevan noi puiden oksien alta johdattelevat syöksyaukot.

Nopsaanhan näissä leikeissä päivä kuluu ja ilta sieltä takuuvarmasti aina saapuu. Leppoisaa olemista lintujen ääniä kuunnellen. Valkoposkihanhia saaren asukkaat näyttäisivät olevan.

Huomenta, 

ei jumaliste, Satunnainen nukkuja heräsi just 09:01. Taisi tulla uusi nukkumaennätys, luonto ottaa omansa. Ajatus oli, et varmaan jotain kuusi tai seitsemän olisi vasta. Sitten sekin, että missä se vehje on? Riipparin pohjalta, takapuolen alta löytyi kännykkä, ihoon kiinni liimautuneena.

Niin, unenpöpperöisillä silmillä katsottuna, hetken sai miettiä, et mikäs se tuollainen emoji oikein on, mutta katseen tarkentuessa olikin joku luonnon ötökkä, joka puhelimen näytön pintaa pitkin juoksi. Näitähän täällä maisemassa riittää, ihminen on vain vieraana.

Nopean vessakäynnin jälkeen miettii, et miten tätä lomapäivää lähdetään rakentamaan. Ainakin yhden oluen heti alkuun varmaan vaatii. Meinaako se aurinko sieltä pilviverhon takaa taas kurkistaa, juuh saa tulla. Lähdetään liikkeelle tämän hotellihuoneen tarjoileman aamupalan kautta.

Et, jos kuitenkin yrittäisi löytää maallista polkua sinne saaren itäreunalla olevalle tulipaikalle. Niin ja se tämän osaston vessahan on tossa ihan lähistöllä. Luonnon keskellä se laitos rakentuu kuin itsestään vähän mihin milloinkin.

No nyt ne eiliset valkoposkihanhet laskeutuivat tuohon viereisille rantakiville. Selvästi isä- ja äiti-emo, kaulat pitkinä ja arvokkaan oloisesti, hissukseen ohjaavat perässään seuraavan kymmenen pennun poikueen ohi tämän rannan. Tuohon seuraavalle kalliosaarekkeelle näyttäisivät menevän. Voi kunpa kuulisi, minkälaista mutinaa sieltä hanhirouvan suusta mahtaa tulla ohi lipuessaan, "...että, joku ihmisturisti tämänkin rannan omalle lajilleen valloittanut. Ei heille kuulu, aina tässä ollaan oltu puolen päivän aikaan."🪿🪿

Ei hiivatti, nyt on se tilanne, et tämä leiripaikka tuntuu olevan pikkasen liian suosittu. Rantatiskauksen jälkeen mattona toimiva alusta pitää putsata hämähäkeistä ja neulasista. Eikä puremaan ehtinyt paarmakaan tätä leiriä voinut vastustaa. Näitäkin jonkin verran tuntuu olevan taas liikkeellä, kuten merellisiin rantamaisemiin yleensä kuuluu. Ja lisää lintujakin näyttää pukkaavan rantaan. Ei mikään hiljainen hotelli ole tämäkään. Melkoista kaakatusta kuuluvat pitävän.

No niin, nyt kun aamupala on saatu kohilleen, lähdetään kiertämään tämän saaren eteläpuolelle rantaa myöten. Tuulen puolelle siis, tyypillisestihän melkein aina Suomenlahdella lounaan suunnasta puhallusta tyrkkää.

Hetkinen, mitä siinä on? Telkän pönttöä, vanhaa kalaverkkoa, saavia ja pätkä tikapuita. Ihan kuin siinä olisi traktorin pakoputken äänenvaimenninkin pystyssä ruostuneena. Taitaapi olla rannalle ajautunutta tavaraa kaikki tyynni. Toki fiksusti samaan läjään jonkun tarmokkaan ihmisen keräämänä.

Sellaistahan se on. Tässä rantakivellä istuessa tulee sekin mieleen, miksi ihmisten maailmassa kaikki on vain väliaikaista, kuten biisissäkin sanotaan? Aalto, joka tuohon kivelle vyöryy, on lyönyt samaan kohtaan tuhansia vuosia. Ei sitä haittaa tai kyllästytä se. Se on valmis tekemään sen vielä seuraavatkin tuhat vuotta. Mistä päästäänkin siihen, et ihminen ei ole meren aalto tai rannan valkoposkihanhi. Ihminen on ihminen ja haluaa muita enemmän. Luonnostakin halutaan aina vaan enemmän ja enemmän irti... mutta joo, jatketaan kierrosta.

Joitakin kalan ruotoja ja yksi kuollut lintukin rannan tuntumassa vielä nähtiin. Iltapäivällä takaisin leirissä ollessa tonnikalaa ja kuivaruokaa päivälliseksi. Ja kuinka ollakaan, olemme taas illansuussa. Meri tuntuu rauhoittuvan myös yön viettoon ja on tyyntymään päin, pienen päivällä tuntuneen tuulen päätteeksi. Aijai sentään.

Huomenta,

nyt olikin sitten oikein öiden yö. Jossakin vaiheessa oli alkanut sataa kaatamalla ja Satunnainen riippumattoilija heräsi siihen. Olisko kello ollut jotakin kaksi tai kolme yöllä, ei ehtinyt paljon kelloa katella. Tajuton länsituuli oli repinyt lännenpuoleisen tarpin reunan kiinnitykset irti ja vettä tuli kuin saavista kaataen suoraan ylhäältä ja tuulen opastamana lisäksi vaakatasossa makuupussiin.

Hirveällä kiireellä kiskomaan tarppia takaisin maahan ja lähellä olleita kivenmurikoita reunan päälle painoksi. Tilanne nopean herätyksen ja kovan tuulen takia oli sellainen paniikkihässäkkä, että tuntui kuin tuhkatkin vietäisiin tämän hotellin pesästä. Samalla tuli mieleen, ettei tuuli vaan veisi kajakkiakin rannasta. Nopea juoksu vesirajaan ja olihan se puhuri jo kääntänyt kajakin tuulen suuntaan eli länsi-itä suuntaisesti. Sitäkin piti kiskoa monta metriä ylemmäs kalliolle. Nyt ei ollut aikaa miettiä, naarmuuntuuko kajakin pohja kalliota vasten vai ei.

Tarpin uudelleen kiinnityksen jälkeen, ei voinut muuta kuin kiivetä takaisin riippariin, märkään makuupussiin ja toivoa, että jossakin vaiheessa tuuli hellittää, jättäen tämän hotellihuoneen rauhaan. On kyllä villiä tekemistä, alasti ja pimeässä, juosta korjaamaan kattorakennelmaa vesisateen ja tuulen riepotellessa joka paikkaa. Kauhu, se ehkä parhaiten kuvaa yöllistä tilanteen vakavuutta, kun kaikki mikä ei ole maahan ankkuroitu, meinaa lähteä käsistä. Väkisin tulee TV sarja "Alastomat selviytyjät" mieleen.

Aamulla herätessä tuuli oli jo rauhoittunut, leiri kauttaaltaan märkä, etana käveli beauty boxin päällä ja vessapaperirullakin oli saatu uuteen uskoon. Ehkä oudoin juttu aamun heräämiskokemuksessa oli kummallinen painon tunne jalkovälissä. Hetken kesti tajuta, että yöllisen reuhomisen jälkeen tarppi oli alkanut kerätä vesipussia kattoon, joka oli laskeutunut pahaa aavistamattoman Satunnaisen nukkujan polvien väliin.

Niin vaan tästäkin selvittiin, märkää maisemaa ja aamupalaakin saatiin. Päivän mittaan keli parani ja ehti aika kivasti kuivatella leiriä ennen sen kasaamista. Suhteellisen nopsaan makuupussikin tuulessa narun varaan ripustettuna kuivuu ja pesukoneen raikastukseen tulee päätymään retken jälkeen.

Kotimatkamelonta tarjoili reipasta merenkäyntiä ja isoja aaltoja. Sinällään muuten kaikki taas kohdillaan.

Niin, ja jos joku miettii, mistä saaresta mahtaa olla kyse, Hakasalosta puhutaan. Ja sekin sitten myöhemmin taas kaupunkikodissa ollessa tuli juoksulenkillä mieleen, kuinka helposti ihmisen keho voi vaihtaa paikkaa, mutta mieli on edelleen merellä. Se ihmisen mieli, kun tyypillisesti meloo vasta parin päivän kuluttua perässä kotiin omalla kajakillaan.

Istanbul 2025 - OSA 3

Oho, täällä taas, jatketaan vielä pari sanaa edellisten sanojen päälle Istanbulia. Postauksen ensimmäisessä osassa katseltiin vähän liikkumista kaupungilla, rantanäkymää ja Yerebatan Sarnıcı vesivarastoa. Toisessa osassa reissun kohokohtaa eli Life Park festarialueella järjestettyä Headbangers' Weekend 2025 tapahtumaa ja nyt sitten jäljellä olisi enää paikallista bazaaria ja kotimaahan paluu.

Siispä huomenta taas, viimeisiä liikkeitä tässä maassa tehdään tälle päivälle. Perinteeksi jo muodostuneeseen tapaan aamupalan kautta päivää lähdetään rakentamaan. Kylmien salaattien jälkeen lämpimälle nakkimunakkaalle, pieni annos muroja, kananmuna, tuoremehua ja kahvia muutama kupillinen kyytipojaksi. Toki meillä tuo virallinen valvojakin siinä on, tällä kertaa tarkkailee tilannetta terassin katolla.

Aijai, otetaan aamupalan jälkeen vielä viimeiset vaakatasot tässä hotlan sängyssä, ennen ulos säntäämistä. Tosta muutaman korttelin päästä kulkee juna T1, ikään kuin oma kotijuna. Sillä sitten vaan kohti sitä lentokentälle vievää bussia. Joo, homma näyttää suht selkeältä tässä vaiheessa. 

Katsotaan kuitenkin Gand Bazaar tähän väliin ennen T1:een hyppäämistä.

Tarjontaa riittää jokaiselle. On korua, kelloa, mattoa ja vaatetta naisen kaarille. Satunnaiselle ohikulkijallekin saatiin suomalaisen mittapuun mukaan pitkän tinkaamisprosessin kautta shakkilauta metallisilla muotoon valetuilla nappuloilla. Joo, näistä metalleistahan ne turvatarkastusihmiset siellä lentokentällä ovat herkillä ja haluavat laukkua koluta. Noh, sitten vaan pelaamaan, jos virkasedällä siltä tuntuu.

Joo, tämä nähty, sit vaan pikkuhiljaa nokka kohti lentokenttää...

Jaa jaa, taisi navigointi mennä jossakin kohtaa väärin, kun jostakin syystä kännykän GPS ei puolivälissä matkaa, juna/bussiyhdistelmää vaihtaessa näyttänytkään mitään. Siihen asti GPS toiminut moitteetta. Lopputuloksena tuli valittua väärä kulkuväline vilkkaalla Aksarayn asemalla. Havali eli lentokenttä toki tälläkin metrolinjalla päätepisteenä on ja opasteetkin sinne ohjaavat, mutta väärä sellainen. Istanbulissa näitä lentokenttiä, kun on parikin. Marmaranmeren rantamaisemissa vanha ja nykyinen uusi Mustanmeren puolella. 

Eli, kun alkuperäinen tarkoitus oli mennä bussilla tästä eteenpäin, ei GPS näyttänyt omaa sijaintia ja oli vaihtoehdot aika vähissä bussipysäkin löytämisen suhteen. Näin ollen silmiin osuva Havali vaikutti vakuuttavimmalta vaihtoehdolta metron muodossa. Toki takaraivossa oli jo Istanbulin metrokartta, joka sanoi samaan aikaan, ettei tästä lentokentälle ilman Taksimin kautta tapahtuvaa vaihtoa voi mennä. Samahan se on merellä, ei sielläkään voi seilata, ellei tiedä koko ajan tasan tarkkaan omaa sijaintia. Istanbulin väenpaljoutta voisi ajatella meren mutana, jossa turisti seilaa kännykän kartan ja GPS voimien saattelemana.

Niinpä virhe tuli havaittua jo hyvän matkaa ennen pääteasemaa, mutta mieleen tuli sekin, ettei tässä välimaastossa ainakaan olisi taksia saatavilla, joten voisi olla parasta mennä päättärille ja siellä sitten pysähtyä tarkastelemaan tilannetta. Ja niinhän siinä kävikin, konepistooleilla ja luotiliiveillä varustetut poliisit vartioivat vanhaa lentokenttää ja tajusivat tilanteen pienen rupattelun jälkeen. Soittivat taksin ja olivat kovin kiinnostuneita keskustelemaan satunnaisen turistin kanssa. Lopputulemana yhteiset naurut koko hommalle annoimme. Näin niitä kansainvälisiä suhteita luodaan. Harmi, ettei yhteystietoja tullut vaihdettua.

Oli ainakin kohtuullisen turvallinen olo taksissa suunnan suhteen, kun konepistoolilla varustettu poliisi oli kyydin tilannut ja kuskille kohteen kertonut. No nyt se GPS:kin oli taas hereillä ja So näki asian etenemisen kännykän ruudusta. Sitten vaan painellaan menemään suoraan kentältä toiselle. 

No mutta, tämähän se vasta silmiä avaavaa onkin. Matkalla näki monenlaista rakennusta ja senkin, miten suurkaupungissa autoliikenne ohjautuu nelikaistaisia moottoriteitä pitkin kohteeseen. Onhan se vähän toisen näköistä meininkiä kuin Suomen muutaman asukkaan tuppukylissä. Ei siitä mihinkään pääse täältä katsoen. Se Suomi on jossakin siellä kaukana, pohjoinen ulottuvuus, mahdollisuuksien mahdollisuus.

Muutama tietullin lävistyskin vielä tarvittiin ja kuten sanonta kuuluu, just in time. Niinpä pieni seikkailu ei kolmea kymppiä enempää maksanut ja katseltavaa oli paljon. Miksi olisi jättänyt kokemuksen väliin?

Lentokentällä hyvää aikaa vielä rauhassa katsella kauppoja ja ihmisten liikettä. Sekin tossa istuskellessa käväisi mielessä, ettei näihin Välimeren maisemien maihin liittyvä hauska sähköjen pintaveto, josta jo sarjan ekassa postauksessa puhuttiin ja Bazaarissakin nähtiin, taida liittyä kuin lähinnä paikallisten vanhojen kaupunkien arkkitehtuuriin. Ei vastaavaa näe uudemmissa osissa kaupunkeja. Eihän nykyajan vaativa ihminen enää moista sallisikaan.

Hieman haikeaahan se on aina jättää kaikki taakseen. Toisaalta pakko mennä eteenpäin, jotta voi muistella taaksepäin. Siispä, Satunnainen ohikulkija huomio! Katse eteenpäin, ryhti suoraksi ja kohti uusia seikkailuja.

Loppulennolla siiven kärkeä katsoessaan, So tajuaa meidän kaikkien olevan vain kerran tähän maailmaan tarkoitetun matkan lennolla ja se päättyy joskus. Lennä rakas lennä...

Vinkki: Katso myös Istanbul 2025 - OSA 1 ja Istanbul 2025 - OSA 2