Jalkapallon elämää (runo)

Mikä se on, joka on pyöreä, aina menossa ja vaikea hallita. 

Se on kuin elämä, joka isolla kentällä seikkailee.

Joskus kenttä voi olla pieni, toisinaan suuri,

useimmiten kuitenkin sopiva juuri.

Sen nahkapinta monesta palasta parsittu yhteen on,

miten voisikaan palat sopia paremmin, toisaalta sopimaton.

Pallo taitaa olla keksinnöistä ensimmäisiä,

ihmiskunnan peleistä tärkeimpiä.

Keskeltä kenttää liikkeelle laitetaan, 

päätuomarin kädestä annetaan.

Tuomari pallolle erän elämän antaa, 

kuin kätilö pelin tiimellykseen johdattaa.

Elämän kenttää puolin ja toisin,

pallomme kiertää kuin päättää itse voisi.

Todellisuudessa potkun sieltä, toisen täältä saa.

Välillä hetken kierii, ilman potkijaa.

Kahden maalin välillä seikkailee,

useita jalkapareja mennessään tutkailee.

Aina ei pallo jaloissa meinaa pysyä,

joskus ylöskin saattaa pyrkiä.

Päällä pukkaa joku, polvella toinen osuu.

Yksi kantapäällä monottaa, toinen perässä huutoa honottaa.

Syötä tänne, älä sinne,

täällä on hyökkääjä, hei pallo, siinä on ikuinen nyökkääjä.

Lopulta pitkä keskitys nähdään,

elämänpallo kohti toista maalia tähdätään.

Viimein maaliverkko töttörölle sujahtaa,

pallon elämä ohikiitäen maalitolppien pujahtaa.

Maaliverkko antaa syleilyn suuren,

pallomme on nähnyt elämän uuden.

Tehtävänsä kentän sai tehtyä,

alkaa jo pallon voimatkin ehtyä.

Pelin lopuksi tuomarin käteen palautetaan,

kätilömme tuo raitapaitainen, hieman kumartaa.

Kansallislaulu taustalla soi, kun katsomon kansa karkeloi.

Elämänpallomme on sankari, sisäisen mielemme peliväline ankarin.

Uutta kiekkoa Stevensiin 2024

Jo vain, hetki syyskiekkoilua tähän väliin. Niin, vaikkei ihan vielä jääkiekosta kyse, jäädytetyistä kaukaloista puhumattakaan. 

Syyskuun loppu jo lopussa on ja aamuisin valoja saapi fillariin laitella päälle. Samalla Satunnainen ohikulkija on pannut merkille takakiekon paukahtelun ja vääntyneen olemuksen, joka fillarin takaosassa ravistelee runkoa. Kuitenkaan pinnat eivät tunnu löysiltä, niitä väännellessä.

Rihdattavaksi olisi pitänyt kiekot viedä ja varmaan siellä olisivat liikkeessä sitten olleet loppukauden, valmistustumista odotellen. Sitä ei haluttu tehdä ja onhan noilla kiekoilla tuhansia kilometrejä ajettu, Itämeren rannat kierretty, sekä Suomen maata koluttu. Sehän tarkoittaa samalla myös sitä, koska vannejarrut fillarissa on, kuluu kiekkojen sivut hissukseen ohuemmaksi joka jarrutuksella.

Eli tässäkin tapauksessa oli jo alumiinipinta aika syvälle uurrettu ja mieleen tulvi ajatus koko kiekkojen vaihtamisesta. Niinpä katse kääntyi kohti verkkokauppaa, josta tilaukseen valuikin Shimanon WH-RS330 kiekot. Keskihintaa hieman alempaa tasoa taitaa olla, mutta arvostelujen mukaan pitäisi hyvää hinta-laatusuhdetta tarjoilla. Ja näin syksyllä muutenkin alennukset aika hyvin kohillaan alkavat olla.

Vanhat kiekot olivat Mavicin Xyriumit, joista totta kai 11-lehtinen rataspakka piti uuteen takakiekkoon siirtää. Ja tulihan siinä samalla uudet jarrupalatkin asennettua molempiin päihin. Eikä vaihteiston säätämiseltäkään selvitty. Vaikka periaatteessa minkään ei olisi pitänyt muuttua, piti softalla tarkastella välitysten oikeellisuus, kun tuntui rouskuttavan, eikä ihan kohdistettuna ketju osunut.

Ongelman aiheuttajaksi osoittautui kuvassa näkyvä prikka, joka jäi laittamatta uuden kiekon vapaarattaan hammaspyörään, ennen rataspakan asennusta. Ei muuta kuin uudelleen pakka auki ja prikka paikalleen, kiekko takaisin ja vaihteiden uudelleen tsekkaus. Avot, johan doimii.

Painoa RS kiekoille luvataan eteen 875 g ja taakse 1177 g ilman pikalukitusvartta ja rataspakkaa. Ei huono keskihintaiselle alumiinikiekolle. Leveyden osalta 25 mm renkaalla tarkoitus ajella.

Reilu 100 km jo takana ja hienosti rullaa. On ilo ajella, kaiken pelatessa kuin enkelin mieli. Tarkkaa ja napakkaa vaihtamista, houkuttaa jatkaa ajamista. Kiekko lentää ilman halki, milloin nähdään syyskauden Stevens:n maali?

Oliko tämä tässä?

Näin juuri suihkusta tulleena mielessä pyörii pelko, oliko Satunnaisen ohikulkijan rullaluistelutarina sitten tässä. Oli tosiaan sellainen tuskien taival tuo juuri taitettu parinkymmenen kilsan lenkki. 

Otsikosta huolimatta kesää edelleen eletään elokuun viimeisellä viikolla, Forecan näyttäessä lämpötiloja 21-26 celsiusta, päivästä riippuen. Tosin osa ihmisistä elää vain kalenterin mukaan, ei lämpötilojen. Näissäkin keleissä välillä näkee jo paksumpaa syystakkia.

Niin, tosta lenkistä. Vapaapäivää, kun arkipäivänä vietetään, oli ajatuksena heittää aurinkoinen reissu kevyellä otteella ja iloita elämän pienistä tapahtumista. Jo lähtiessä tunne oli hieman huteran oloinen, rulliksia kun tavoitteisiin nähden muutenkin liian vähän tähän kesään on ajettu. Mutta, niinhän se usein ennenkin on ollut ja kuitenkin luokaa viiden kilsan päässä jo rullaa vanhalla rutiinilla. 

No, liikkeelle päästiin vähän haparoiden, ulospäin saattoi näyttää kuitenkin ihan hallitulta menolta. Jo siinä kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi hiki todella roiskua kypärän etureunasta hiukan painaessa tai ehkä jo ennenkin, mutta siinä kohdassa olisi mielellään istumaankin käynyt. Tiedossa oli kuitenkin kympin kohdalla parempi lepopaikka. Aah, vihdoin, reppu selästä, kypärä päästä roiskeiden saattelemana ja hanskat naulaan. Jaa, ei tässä ollutkaan mitään naulan tapaista, johon ripustaisi. No menkööt penkille sitten.

Tässä vaiheessa, juomarepun letkun suuhun uidessa, oli jo selvää, ettei tähän asti mielessä kummitellut pitempi kierros, vajaa 30 km olisi mahdollista. Kaivetaan nyt ensin repusta sinne varattu energiageeli ja katsotaan hetken kulutta, päästäänkö edes samaa reittiä enää takaisin.

Aikansa So:n kerättyä voimia, oli noustava kohti muuria, kuntoilusotilas ei muuria kierrä, mieluummin hän murskaa sen. Pientä hienosäätöä varusteiden kanssa ja liikkeelle. Geelin vaikutusta ei huomaa, mitä lie ollut. Taisi muuten olla Tuusula MTB:ssä jaeltua. Tosin eihän noi heti ehdi vaikuttaa, kohta sitten.

Noni, ennen kuin oli edes kilometri paluumatkaa täynnä, oli kesän ensimmäinen kaatuminen lähempänä kuin koskaan. Niin, ellei sitä autollaan väärää kaistaa risteyksessä oikaissutta papparaista lasketa. Sehän oli se tapaus vuosia sitten, jossa 35 km lenkin jälkeen So:n jalka jo hieman väsynyt oli ja juuri vähän ennen kotiutumista, jalkakäytävää ylittäessä, risteyksen vastapuolelta liikkeelle lähtenyt auto ajoikin ensimmäisen kaistan kautta, liikennejakajan väärältä puolelta vastakarvaan, suoraan eteen. Luokkaa viisi senttiä taisi väliin jäädä, ettei tullut sairaalareissua. Kovaa horjumista, sauvojen pyöriessä helikopteria, selkänikamien ja välilevyjen äärirajoilla rouskuttaen.

Niin, tällä kertaa siis tilanne oli toinen. Huonokuntoisen asfaltin vaihtuessa juuri tehtyyn, rengas alkaakin liukua niin paljon paremmin, että on lähteä jalat alta muuta kehoa nopeammin ja selälleen lentämisen vaara on todellinen. Eihän tuollaista muuten juuri tapahdu, jos kaikki hoksottimet kohillaan ovat, mutta sopivassa rasitustilassa kaikki on mahdollista. Onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, sauvojen raapiessa voimalla asfalttia luistelijan takana tasapainon säilyttämiseksi. Pieni henkinen kolhu toki omanarvontunnolle tuli juuri samaan aikaan vastaan tulevan pyöräilijärouvan myötä, jonka katsetta ei ehtinyt nähdä tilanteen vakavuuden viedessä kaiken huomion.

Siitä sitten muutaman kilometrin välein kypäräroiskutukset ja juoma-/huohotustauko. Mielessä pyöri koko ajan ajatus, "Oliko tämä sitten se viimeinen lenkki ja kunto on sillä tasolla, ettei enää rulliksia kestä, what the f...?" Niin, toki tasokkaampaa hiilariruokaa, ei paljoakaan lähipäivinä ollut tankattu.

Kuitenkin, viimeisen parin, kolmen kilometrin kohdalla taisi geeli alkaa vaikuttaa. Samaan aikaan korvanappeihin pärähti Insomnium "Weather the Storm" ja aiemmin ladattu panosgeeli oli valmis. Sitä ei sitten tiedä, mikä sisäinen voimavarojen arvaamaton aarrearkku tuossa kohdassa räjähti auki, mutta silloin Satunnainen ohikulkija lähti kuin tykin putkesta. Taisi ohi ajavat autoilijatkin katsoa ihmeissään, että mitä nyt tapahtuu. Koko loppumatka tultiin kuin tuli takamuksen alla. Oli taas sellaista Suomileijonan tunnelmaa, ihanaa leijonat, ihanaa, nyt vaan painetaan, antaa tulla vaan...

---

No niin, ollaan päästy jo syyskuun loppupuoliskolle ja edelleen lämmöt + 19 näyttävät. Viime viikolla viimein toteutui monen vuoden ajan So:n mielessä pyörinyt ajatus rullailla luistimilla pääkaupungin ihmisvilinästä kotiin työpäivän päätteeksi. Eihän tossa paljoa pitempää lenkkiä synny kuin muutenkaan pk-lenkkejä kiertäessä, mutta toki toimistossa vietetty päivä ne isoimmat tekemisen mehut on jo vienyt.

Joka tapauksessa into oli kova ja toteutus napakka, yhdellä pysäytyksellä varustettu geelin maistelu bussipysäkillä, matkan puolivälissä.

Niin, pitäähän ihmisellä tavoitteita olla, olkoon sitten heti tai vuosien sisään täytettäviä. Tämäkin tavoite nyt saavutettu. Kuten mainittu, pitkään mielessä muhinut ja viimein maaliin saatiin. Toki pientä suunnittelua vaati, mutta oli tekemisen väärti.

Uskottava se on, ihminen ei ole kone. Koneelle riittää, kunhan kipinää saa ja kaasariin polttoainetta kaatuu, se tehoa antaa. Ihmiselle tankkiin voi toki sopivaa polttoainetta kaataa, mutta letku tankista sen verran pitkä, ottaen aikansa ennen kuin voimaa ulos saadaan. Eikä sille metallikoneelle taida auttaa, vaikka sopivaa musiikkia soittelisi, siinäkin ihminen voi puskea läpi sen aiemmin mainitun harmaan muurin. Ei silloin tarvita edes muuriin porttia.

Palataksemme otsikkoon, tämä ei siis ollutkaan vielä tässä! Rullaluistelijan keho on kuin elämän koko kirjo pienoiskoossa. Välillä kone jumissa, vailla aurinkoa, välillä taas ylikierroksilla, auringon rakastaessa risukasaansa.

Lukukokemus

Ei ole olemassa rakkautta. Kuten muistamme Ptahorin Sinuhelle kertoneen. ”Mies on surullinen, ellei hänellä ole naista, jonka vierellä maata. Mutta, kun hän on naisen vierellä maannut, hän on vielä surullisempi.” Miksi, sitä ei Ptahor osannut kertoa.

Viiden vuosikymmen jälkeen, kesällä, keskellä heinäkuuta, Satunnainen ohikulkija huomaa yhtäkkiä kuunnelleensa Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen äänikirjan loppuun. Tai kaksi osaahan noita on ja materiaalia paljon. Harmitus suuri ja suru valtaa mielen aina kirjan loppuessa, jos se vaan on ollut koskettavaa sisältöä.

Samalla So huomaan toisenkin asian, ettei enää etsi elämän tarkoitusta entiseen tapaan. Liekö ollut vaikutusta Sinuhen tarinan tai oman mielenmaiseman? On löytänyt sen. On siis löytänyt sen ajatuksen ja ymmärryksen, ettei tarkoitusta ole olemassa. Tuntee syvää masennusta havaintoon liittyen, koska samalla tuo tunne määrittää elämän voiman etsinnän, kaivon, josta ilon ja voiman vesi nousee. Sitä ei enää aiemmalla tavalla ole, eikä sitä olisi koskaan tuleva löydetyksi. Tuntee olevansa eksynyt pakanamaan piruparka, joka kolkuttelee jokaisen majatalon ovea, josko osaisi karttaa kertoa, ovien pysyessä lukittuna. Ei edes ikkunaluukkujen pienten tirkistysreikien takana näy yhtään kaivon etsijän tirkistelijää.

Niin se on, So ei eläissään ole montaa kirjaa lukenut. Siis kannesta kanteen. Toki monta on aloitettu ja sitten yöpöydälle jääneet, kunnes myöhemmin takaisin kirjaston kirjahyllyyn kannettu. Nuoruudessa taisi Burroughsin Tarzan olla se ensimmäinen, sittemmin tuli Raamattu pariin kertaankin ja vielä myöhemmin muutama pyörämatkailijan matkakertomuksia kuvaava kirja. Niin ja muutama Esko Valtaojan kirja lisäksi. Siinä ne taitavatkin sitten olla, ellei mukaan lasketa erilaisia oppikirjoja, laitteiden ja laivurinavigoinnin käsikirjoja tai muita englanninkielisiä työelämän materiaaleja. Edes kouluaikoina pakollisiksi luettaviksi määrätyt kirjat eivät koskaan sitä viimeistä sivun tekstiä saaneet kertoa, ellei sitten harppomalla kirjaa sieltä täältä sattunut viimeiselle sivulle osumaan. Ikään kuin itselleen referoiden, jotta sai riittävän kouluarvosanan äidinkielen opettajan mieleen sopukoihin syöpymään.

Niin tosiaan, pikakelauksella luotu referointi voisi olla So:n erikoisalaa. Sivu sieltä, toinen täältä, lottopeliä, sattuiko tarinan kannalta olennaiset sivut haaviin osumaan? Ainainen ongelman aiheuttaja tämä tieto oli jo lapsuudenkodissakin, siinä hyvä valta-ase vanhemmille, jotka useasti jaksoivat muistuttaa lukemisen tärkeydestä ja kuinka se vaikuttaa koulumenestykseenkin.

No, nyt sitten kaiken tämän tiedon aiheuttaman ahdistuksen kanssa, So elämänsä ajan kamppailleena, siitä huolta ja murhetta kantaneena, viimein yli viiden vuosikymmen jälkeen voi todeta tämän murheenkryynin ja ikuisuudelta tuntuneen ahdistuksen lähteen korjaantuneen. Kaiken takana, ei ole siis Matin ja Tepon tulkitsema nainen, puhumattakaan naisesta kaapin takana, vaan selitys on niinkin yksinkertainen kuin väline. Tarkoittaa siis kirjan ulkoasua, kansia ja sisällä olevaa tekstiä, jotka eivät ole olleet riittävän houkuttelevia aiheuttaakseen sen, että So olisi useampaan kirjaan tarttunut, niitä silmillään ahminut ja kaiken mieleensä painanut.

No, mikä on sitten muuttunut vuosikymmenten jälkeen, miksi nyt vasta on kirjallisuus vallannut Satunnaisen lukijan mielen, kielen ja koko ymmärryksen olemuksen? Se on uuden tyyppinen, perinteisestä kirjasta muunneltu äänikirja, luettu kirja. Joka mediana tarjoilee uuden tyyppistä, nykyaikaista kokemusta ajasta ja paikasta riippumatta, ilman silmälaseja tai kirjan painoa sylissä ja voidaan suorittaa missä tahansa asennossa. Voi kuunnella kävellessä, juostessa, fillaroidessa, rullaillessa, nukkumaan mennessä, herätessä, syödessä tai vaikka auringon helliessä rannalla. Vain mielikuvitus on rajana.

Samaa ei voi tehdä perinteisen kirjan kanssa. Siinä, kun ollaan sidottuna lukuhetkeen, silmälaseihin, paikkaan ja aikaan, jossa tehdään ja vain siihen, ei muuhun. Katseen jos hetkeksi kääntää, kirja on pakotettu luovuttamaan paikkansa lukijan silmissä, sekä mielessä. Silmä sen jälkeen taas hakee hetken, ennen kuin löytää uudelleen lukemansa kohdan. Tätäkään ongelmaa ei äänikirja tunne. Kännykän start/stop nappi, kuin myös kuulokkeen kaksoisnapautus mahdollistaa sekunnin murto-osassa ihmisen valinnan äänen katkaisun ja taas suloisen tarinan kuunteluun syventymisen välillä.

Niinpä So voi iloisin mielin viimein todeta pudottaneensa häpeällisyyden lukemattomuuden painovyön pois vyötäröltään kuunnellessaan parin viimeisen vuoden aikana kaikkea sitä kirjallisuutta, joka elämän aikana, aina nuoruuden karvaista päivistä tähän päivään asti on jäänyt lukematta ja kokematta. Monen monituista kirjaa, eniten elämänkertoja ja filosofiaa, mutta myös tieteiskirjallisuutta, addiktioita, intohimoja ja rakkautta käsitteleviä, sekä joitakin romaaneja. Romaaneille varattu aika luultavasti lisääntyy vielä jatkossa, fiktio, kun monesti on todellisuutta mielenkiinnottomampaa ja tätä kautta jäänyt jonon perälle.

Mitä kirjoja sitten parin viime vuoden 2022-24 aikana on tullut kuunneltua? Tässä merkittävimmät, toki muitakin on lisäksi, mutta eivät niin vaikuttavia So:n mieleen. Ennen listaa, mainittakoon tällä hetkellä työstössä olevat pari kirjaa "Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan" ja "Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus". Nämä kuitenkin vielä kesken, joten voimme palata näihin ehkä joskus myöhemmin. Kukin kirjoja oman mielensä kautta kuitenkin tulkitsee ja sitä myöten pistetaulukkoa kädessään pitelee eli listakin näyttää varmaan yhdelle yhtä ja toiselle toista.

Marcus Aurelius: Itselleni - Keisarin mietteitä elämästä
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Juhana Torkki: Plutarkhos - Mielen tyyneydestä

Juhana Torkki: Seneca - Elämän lyhyydestä

Wilma Ruohisto, Hanna Tikander: Selvin päin – Erään bilettäjän tarina

Ismo Leikola: Unelmaero - Elämä 2.0

Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Mirkka Torikka: Rakas katastrofini

Kati Pukki, Tomi Långstedt: Vankina Thaimaassa

Mato Valtonen: Omaan käyttöön

Gerald L. Posner, John Ware: Josef Mengele

Miki Liukkonen: Vierastila

Nikki Sixx, Ian Gittins: Heroiinipäiväkirja

Satu Ruotsalainen: Parisuhdeastrologiaa

Kuten tekstin alussa totesimme, elämällä ei ole tarkoitusta, mutta tarkoitus pyhittää keinot ja saa siinä teknologiakin meitä toki avustaa. Näin orastavan syksyn kynnyksellä, ei kylmyyden kynnystä haluasi ylittää, kesän lämpöä taakseen jättää. Tuntee Ptahorin, tuon kuninkaallisen kallonporaajan, olleen oikeassa. Elämän onni ei tule naisen vierellä maatessa kuin siksi aikaa, kunnes siitä nousee pois. Toki tuo ohikiitävä hetki toisen ajatusten ja olemuksen aallossa voi olla korvaamaton hetki sekin. Syvempi onni vaikuttaisikin olevan vain mielessä huutava illuusio rakkauden syleilystä.

Elämä voi ilman tarkoitustakin keinoja käyttää, joilla meille näyttää, että tarkoituksettomuudellakin saattaa olla päämäärä ja tarkoitus. Ihmisen lieneekin itse syytä oivaltaa ottaa onkeensa ja asioista vaarin. Myöntää itselleen epätodellinen todellisuus. Kaiken tämän ymmärtäessään, hän oikean suunnan saa ja elämä voi tarjoilla parastaan, muun muassa äänikirjan tunnelmaa. 

Mielessään hiljaa mumisee hän, olen tässä, oletko sinä siinä? Minne elämä meitä vie, joskus päättyy jokaisen tie. Loppujen lopuksi ihmisen elämä on kuin lukematon kirja. Jokainen miettii, mitä toisen ihmisen kirjan kansien välissä on, kunnes kirjan lukenut on ja tajuaa kirjan olleen paljon mielenkiintoisempi, kuin olisi osannut etukäteen arvata. Kirjan takakannen sulkiessaan jää miettimään, miksen lukenut tai kuunnellut tätä kirjaa ja ihmistä kirjan sivuilla jo aiemmin, tarkemmin?

Beast In Black - Helsinki 2024

Aamen plottis, kellon on kuusi ja päivä on uusi. Jos jotakin ihminen on odottanut monta vuotta, niin olkoon se sellaista, joka on sydäntä ja mieltä riittävästi kouraissut, jotta sillä täytyy olla jokin isompi merkitys. Ihmisen elo, kun koostuu rikki lyödyn peilin palasista kasaan parsitusta ja liimalla kokoon saatetusta kokemusten kokonaisuudesta. Siitä kun kuvaansa katsoo, huomaa sen itseään muistuttavan, mutta pala kerrallaan. Ehkä niin kuuluukin olla, ensin rikki lyödään, sitten korjataan ja lopuksi sylellään. 

No, mitä se tarkoittaa sitten tosielämän pyörteissä? Sehän tarkoittaa kaikessa monimutkaisuudessaan muun muassa sitä, yhtä elämänpeilin palasta, jossa tähän iltaan osuu jotakin sellaista, jota So on odottanut vuosia. Että, montako lenkkiä on tullut soitettua illan bändiä kuulokkeissa ja vasta nyt vihdoin viimein pääsemme liveen kiinni?

Tosiaan tähän viikonloppuun osuu Helsinki Metal Festival ja siihen kuuluva Jäähallin avauskeikka yksittäiselle bändille Beast in Black:lle, jo päivää ennen varsinaista festaritapahtumaa. Viikonlopun osaltahan kyse on ties kuinka monen bändin tapahtumasta. Joten "warm up show" torstai-iltana on kuin startti tapahtumalle päivää ennen muuta festarikansaa ja vain sille jollekin tarinaa isommalle bändille. Niin, kenen tai minkä bändin tarina se minäkin vuonna sitten on, on taas toinen tarina, emmekä sitä tällä kertaa kerro.

Mjoo, alkulätinää, sitähän se on, mutta ei kai siinä, mennään asiaan.

No niin, päivä on jo pitkällä, kohden iltaa etenemme ja Satunnaisen ohikulkijan jalka kohti Jäähallia käy. Tuttu tunnelman kihelmöivä jännitys on taas havaittavissa, lämppärinbändi Finntroll siellä jo kurkkuansa kurlailee ja sound chekkiä tekee.

Tämä Finntroll So:lle vierasta matskua, vaikka kaverit näyttävät wikin mukaan jo vuodesta 1997 alkaen porukoissa hengailleen. Aika outoa sinällään, päässyt ohi So:n kuuntelevan korvan lipsahtamaan. Ensikuulemalta You Tubesta ei antanut sellaista sykäystä, jota yleensä tulee, kun se oikea kohilleen osuu. Toki tuo "Forsen" 2020 julkaistu biisin video oli aika koukuttava ainakin ensinäkemältä, melkein jäi biisin musiikillinen anti huomaamatta kuvallista kerrontaa seuratessa.

No, nyt äsken sama biisi livenä kuultuna, otti vähintään yhtä hypnoottiseen otteeseensa. Ekat lämppäribiisit ei ihan kovasti permantokansaa vielä lämmittäneet, mutta materiaalin edetessä yllättävänkin hyvin yleisö lähti hommaan mukaan. Tuntuu laulaja Mathiaksella olevan sana hallussa ja saa permannossa liikettä aikaan. 

Folk metalli puhuu ja "Myren" sai aikaan jo riehakkaan cirlen permannon keskustassa. Kovaa menoa hikisessä tunnelmassa metallitanssin pauloissa, pyörremyrskyn silmässä muutamien seisoessa paikoillaan, vain moshaten villisti.

Kaiken tämän voi So:n silmäpari todistaa C4 katsomon yläriviltä. Tosiaan paikkanumerointi käytössä ja suositus olisi varattua paikkaa käyttää. Kuitenkin paljon varaamattomiakin paikkoja on C3 ja siitä kauemmas, eli paikka tulee vaihtumaan väljemmille vesille, kunhan tästä lämppärivaiheesta päästään eteenpäin.

No niin, väliaika menossa, katsellaanpa vähän mitä käytävät tarjoavat. Monenlaista myyntipistettä taas olisi tyrkyllä. Parikin himottavaa t-paitaa silmiin osuus, Beast in Black uusimmat aika hienoja ovat 30-40 € hintaan, toisaalta yhdessä kojussa hieno Slayer paitakin olisi. Jätetään hautomaan ja otetaan juomatiskiltä limppari. Jo heti tullessa piti ostaa edellinen, kun ovien jo klo 18 avauduttua, oli vielä 19 jälkeen So:n tullessa niin pitkä jono pihalla, että auringon piti siihen puuttua. Lämmitti pienen kävelyn jälkeen ihmiset siihen tilaan, ettei jälkihiki meinannut heti lämppärin aloitellessakaan vielä laskea.

Jeps, hommaa kateltu tauon aikana eri puolilta ja päädytty istumaan C3 katsomon yläriviin. Lähellä olevissa penkeissä tyhjää, joten saa reilusti levittäytyä kuunteluasemiin Beast in Blackin kohta aloitellessa. Puoliksi leikatut korvatulpan pätkät kevyesti korviin vielä ja sit mennään.

Lavasteiden keihään kärkenä leijonan pää, joka aluksi savua suustaan lavan täydeltä työntää, sivuilla itämaisen oloiset portit toisessa kerroksessa ja samassa jätkät jo lavalle astelee. Keskellä rummut ylimmällä tasolla, kuin palkintopallin ykköspaikalla. Uusimman Dark Connection albumin "Blade Runner" avaa keikan. Sinällään ei yllätys, kun näyttää samaa linjaa noudattaneen viimeaikaiset kiertueet muutenkin.

Heti perään "Bella Donna", "Beast in Black", "Sweet True Lies" ja monta muuta, kunnes ilmoille kajahti se kaikkein koviten So:nkin päähän aikanaan jo Pakrin majakkareissulla kolahtanut Berserker albumin "Born Again".

 

Biisikimaran jatkuessa, poimitaan toinen uskomattoman vaikutuksen, itse kullekin tehnyt biisi "Ghost in the Rain", samalle Berserker levylle osunut tämäkin. Kännykkävalojen heiluessa yleisön käsissä biisin tahtiin puolelta toiselle, ei voi olla tajuamatta, että jollekin levylle vaan osuu ne bändin vaikuttavimmat biisit. Olisko silloin ollut biisinikkareillakin jokin tavallista luovempi vaihe, vaikka toki muutkin albumit kovaa tasoa on. Totta sekin, että voihan se kuuntelijakin olla vastaanottavaisempi tietyn albumin kohdalla ja taas toisena hetkenä ei koe niin tärkeäksi sen hetken albumia. Mutta, yhtä kaikki, maailmankaikkeuden hienoimpia biissejä, kun listaamme.

Aijai, mitä herkkua korvamme ovat saaneet illan aikana nautiskella. Taidamme piakkoin päästä päivän setin loppuun. Johan näitä ainakin viisitoista tullut on ja vaikuttaa Papadopouloksen välispiikit siltä, että viimeistä viedään. 

Jep, se oli siinä "Die by the Blade" myötä, hyvää yötä. Kuin näytöksen omaisesti jäbät pois lavalta kävelee ja yleisö villiintyy. Vihellystä ja ankaraa huutoa, we want more, we want more...

Nonnih, eipä aikaakaan, kun bändi antaa periksi ja tekee sen mitä yleisö niin kiivaasti toivoo.

Encorena heittävät "No Surrender", "One Night in Bangkok, eiku Tokyo" ja lopuksi maailmanloppu "End of The World". Tämän perään vielä normisetti lavahiihtoa reunalta reunalle taustamusiikin soidessa ja kitaraplekujen, sekä rumpukapuloiden lentäessä yleisön joukkoon niille onnellisille, jotka sattuivat kiinni saamaan.

Kotimatkalla junassa So muistelee ja kuulee korvissansa edelleen noita upeita biisejä. Kaiken kaikkiaan tuli taas huomattua, miksi joku bändi on ikuinen lämppäri ja toinen taas pääesiintyjä. Tälläkin kerralla konkareilla oli vaan niin paljon paremmat soundit, ero kuin yöllä ja päivällä. Erittäin tarkkaa sekä albumeja mukailevaa soittoa ja laulua, joka saa studio-olosuhteissa nauhoitettuja levyjä kuunnelleet korvat herkiksi. Tyypillisestihän livenä ei ihan sama vire laulussa välttämättä aina toteudu, puhumattakaan kitarasooloista.

Silmiin pistävää oli havainto, että suurin osa metallikansastamme oli keski- tai sitä vanhemman ikäistä porukkaa. Vain muutamia nuorempia parikymppisiä joukossa. Siinä on kyllä tietynlaista parrakkaan faaraon arvokkuutta, kun yli 70-vuotias metallimies kävelee käytävällä vastaan mustaan nahkaliiviin ja aurinkolaseihin sonnustautuneena. Päässään pääkallohuivi ja käsissä ranneketta jos toistakin. Sormet sormuksia pursuten.

Niinpä, metallimaailmaa eletään jo useammassa sukupolvessa meidän maassamme. Jos pyramiidien rakentamisen aikaan olisi vastaavaa metallimusaa ollut keksittynä, saisivat varmaan aikamme arkeologit kaivella haudoista kiiltäviä flying-v kitaroita ja 011 kieliä, sekä tuplabasarien pedaleja. Niitä aikansa poppamiesten rumpukalvoja, kun siellä taisi jo muutenkin olla.

Kaiken kaikkiaan hieno keikkakokemus taas kerran. Tuosta se viikonlopun Helsinki Metal Festival saa hyvän ponnahduslaudan muulle tekemiselleen. So ei sinne tällä kerralla osallistu, vaikka siellä muutama helmikin kymmenistä bändeistä toki olisi poimittavaksi. Ekana silmään listalta osuu Kreator ja Insomnium.

Mutta joo, niinhän se on, 

ellei Ticket Master sinulle keikkapaikan ovea avaa, pyydä sitten kohtalolta salaa. 

Olisko hällä lippua myydä, paljon emme itsellemme pyydä.

Ovi sinne, toinen tänne, keikkapaikkaamme, ovi sisimpäämme. 

Oven takana bändi suuri, keikkapaikka tuo juuri, 

loppukesään tarjoili jäähalli, kokemus hieno, kunnon ralli. 

Kuin uudesti syntynyt, Feenix lintu uhkein, 

on festariavajaisista upein, Beast in Black ja Born Again.

Elämänavain (runo)

Mistä löytäisin avaimen oikean,

jolla avaisin lukon vahvimman.

Se avain, joka sopii reikään tähän

onkin avain, joka avaa lukkoja elämän.

Onko Abus, Abloy Assa vai joku muu,

minkälainen on se kassa, johon kuittautuu.

Mitä se maksaa ja mitä valuuttaa,

käteisellä vai kortillako se hoidetaan.

Entä avainnippu, johon kuuluu,

mitä muita avaimia siinä roikkuu.

Onko mukana avaimenperä,

muovinen, metallinen tai kokemusten lankakerä.

Onnellisinta lienee ensin lukko löytää, 

tavoittaa, matka kohti lukkoa sanoittaa.

Kumpi olennaisempaa, löytää lukko armain,

vai lukon avaava avain.

Usein tulkkia matkalla tarvitaan,

voi lukon sinulle tavoittaa. 

Tulkki joskus lukkoseppää muistuttaa,

mielen lukkoja, kun auki avittaa.

Lukkoseppiä maailmassa riittää,

lukkonsa löytäneet heitä kiittää.

Onnenlukko ja lukon avain, 

siinä yhdistelmä, kaikille rakkain.

Kesähavaintoja 2024

Kesähöpinää on taas kertynyt. Ihmetelläänpä yhdessä, mihin kaikkeen on törmäilty.

Yksi hauskimmista ja hyvälle tuulelle laittava ilmestys on kaupparobo, joka tulee vastaan kevyen liikenteen väylällä. Tuo sympaattinen laite on kuin tunteva otus kaikessa koomisuudessaan.

Tämä veijari pysähtyi hetkeksi miettimään, ilmeisesti arvioi So:n luotettavuutta kohtaamista ajatellen, kun paikallaan seisoi ja kameraa käytti. Totesi sitten, jaa So se vaan on ja jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti aiemmin nähtyä kauppaa. Taisi jo paluumatkalla olla, laatikko varmaan tyhjänä.

Toki vastaavan näköistä laitetta on jo totuttu näkemään toimiston lattioilla, jos sinne kovin aikaisin eksyy. No, se nyt on vain imurointihommissa hääräävä robo, joka ei suureen maailmaan ilman talutushihnaa pääse. Mahtaa käydä kateeksi noita Alepan vapaana reissaavia serkkujaan.

Mjoo, kevyenliikenteen väylän liikennemerkit ovat tänäkin kesänä osoittautuneet liian vaikeiksi asioiksi ihmisen havaintokyvyille. Näihinhän liittyy paljon intohimoja, väärinymmärrystä, sekä lainsäätäjän huolimatonta lainsäädäntää.

Ehkä helppolukuisin merkki, pyörätie ja jalkakäytävä rinnakkain. Merkissä olevat tunnukset osoittavat pyörätien ja jalkakäytävän keskinäisen sijainnin. 

Helppoudesta huolimatta, menee välillä vaikeaksi, koska liikennesuunnittelija on päätynyt ratkaisuun, jossa merkkejä on ripoteltu kadunpätkä kerrallaan kuvan osoittamalla tavalla kävelijä vasemmalla, pyöräilijä oikealla. Mutta, mutta... vuorotellen, joka toisessa risteyksessä vaihtuukin kävelijä oikealla ja pyöräilijä vasemmalla tyylisesti. Välillä vaihtuu vain alikulkutunnelin kohdalla, sen jälkeen taas takaisin. Olisko laitettu vaan se merkki mikä sattuu hiiapin lavalta hanskaan osumaan? 

Siinä sitten kansalaisten kesken arvotaan kohtaamistilanteessa salamannopeasti mitä vastaantulijan ajatuksissa liikkuu ja pyritään valitsemaan oma puoli vaihtelevan menestyksen mukaan. Tähän soppaan, kun lisätään vielä rullaluistelija, joka pyörääkin nopeampi kulkutapa, mutta harvoin mielletään tieliikennelaissa määritellyksi jalankulkijaksi, kumman puolen valitset?

Toinen merkki, yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä, jota polkupyöräilijän ja jalankulkijan on käytettävä kulkiessaan asianomaiseen suuntaan.

Tämän merkin kohdalla lainsäätäjä on kaikessa viisaudessaan päätynyt toteamukseen: "jalankulkijan on käytettävä pyörätien reunaa". Eli molempia reunoja voidaan kävellä, siis molempiin suuntiin. Ei kai siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta annas olla, kun samaan aikaan onkin useampi kuin yksi käyttäjä kulkuväylällä. Tulee tilanteita, jolloin jalankulkijoita on molemmissa reunoissa, menossa molempiin suuntiin, toisiaan kohdaten ja keskellä seikkailevat polkupyörät, rullaluistelijat ja puolelta toiselle singahtelevat koirat pitkine talutushihnoineen. Soppa on taas valmis, eiku syömään!

No, näiden ihan ymmärrettävien puutteiden lisäksi, on sitten se ihmisen ymmärryksen puute vielä päälle. Kahden ihmisen kohtaamistilanne kävellen tai juoksulenkillä. Kumpaa kautta vastaantulija ohitetaan? Jokaisen, joka on autokoulun käynyt tai liikenteessä tottunut ajamaan, pitäisi automaattisesti ohjautua oikean puoleisen liikenteen hengen mukaisesti oikealta kohtaamaan. Monesti näyttää kuitenkin siltä, ettei näin ole.

Jalankulkijoiden kohtaamisesta todetaan Liikenneturvan verkkosivuilla: "Laki ei ota kantaa siihen, miten jalankulkijoiden keskinäiset kohtaamiset hoidetaan ja kuka väistää mihinkin suuntaan. Jalankulkijoiden käyttämällä etenemisnopeudella väistäminen pitäisi onnistua." Ai jaaha? Vaikka, niinhän se taisi olla, että Uuno Turhapurokin suorastaan vaati sitä Johtaja Vuoristoneuvoksen kaunista perillistä törmäämään rappukäytävässä häneen. Tuleehan siinä toki kohtaamisia.

Että, kun ei ole sääntöä, toiminta on villiä. Paras, tai sanotaanko huvittavin Satunnaisen ohikulkijan näkemä tilanne on, pariin kertaankin, kun juosten lähestyy vastaantulijaa, itse kevyen liikenteen väylän oikeassa reunassa. Vastaantulija pysyy sitkeästi myös samalla reunalla, hänestä katsoen vasemmalla. Juuri ennen sanan mukaista "nokkakolaria", tämä vastaantulija väistyykin nurmikon puolelle tai talvella lumipenkalle seisomaan. Mikä saa ihmisen ajattelemaan niin jyrkästi vasemmanpuoleista englantilaista liikennemallia, ettei keho automaattisesti vie askeleen verran oikealle päin?

No niin, nyt tämäkin asia pureskeltu. Kuten huomaamme, liikenne nostattaa tunteita pintaan, mutta senhän me jo tiesimmekin. Raise your fist!

---

Hmm, Tuusula MTB tapahtuman jälkimaininkina tuli havaittua, ettei siitäkään reissusta ihan ilman vahinkoja selvitty. Naarmuuntuneen kyynärpään lisäksi Cuben takarengas oli seuraavana aamuna tyhjä. No, mikäpä siinä muuta kuin paikkaa päälle, kun näitä sattui sopivasti kaapissa olemaan. No niin, sitten vaan fillari odottelemaan syssyä. Ja mitä vielä, jo illalla rengas taas tyhjä, prkle... Nyt sinne laitetaan fillarilaukussa pitkään ollut paikkausaine paineineen ja katsotaan samalla toimiiko tuollainen mönjä muutaman vuoden vanhanakin.

No, tässä välissä ehditty jo uusi sisuri kaupasta mukaan kahmaista, kun sattui sopivasti kohilleen, mutta toistaiseksi näyttää ilma pysyneen renkaassa. Siksikin oli hyvä tätä ainetta välillä testata, koska samanlainen on myös maantiefillarin mukana työmatkaa taittaessa. Välillä sekin mielessä käynyt, ettei varmaan toimisi, sitten kun sitä viimein tarvitsisi ja juuri silloin, totta kai, kova kiire kohta alkavaan kokoukseen olisi.

---

Joo, kesähelteissä ihminen ehtii. Että, jos luulit, se So ihmistä kummempi on, joudut pettymään. Nimittäin kesän parhaimmissa helteissä totta kai näimme mielikuvissamme ajetun nurmikon ja siihen levitetyn mustan aluslakanan ja vielä pyyhkeenkin päälle, puhumattakaan rennosta So:sta auringon alla.

Ja totta kai siihen energiaakin tarvitaan muutaman kurkku- ja tomaattileivän voimin. Ai mihin? No vaikka siihen, että kaikkia kaunissäärisiä naisia, keveine ranteineen, lanteineen, ryhdikkäine niskoineen ja kehonsa hienosti kantaen, tukkansa ja kyntensä laittaen, olisi voinut oman mattonsa vieraan viereen laittaa tai vaikka samaakin pyyhettä taittaa. Joka tapauksessa aurinko meille kaikille maittaa.

Mutta, kaikesta hienosta puheesta huolimatta, So yksin fillarinsa selkään hyppää ja toteaa vain tuoksun jäävän, sitä seuraamalla voimme mainitun tavoittaa. Samassa hetkessä So jo asfalttiviidakkoon katoaa.

---

Fillaroinnista puheen ollen, viime viikolla saatiin kesän ensimmäinen sadekuuro ajon aikana. Harvoinhan se kohdalle osuu, kun reissut suunnittelee. Kaikki sotkussa ja suihkun jälkeen aika hyvä kasa jäi lattiallekin. Parastahan on jättää lattialle ja antaa kuivua. Kuivattuaan helppo imuroida pois. Ainakaan lattiakaivoon ei suihkun jälkeen kannata lastoitella. Muutenhan toi fillari tykkää suihkusta siinä kuin ihminenkin.

Ja suihkun jälkeen molemmille voi laitella sopivat mönjät kainaloon. Minulle K-Marketin halpisdödöä ja sinulle fillarikaupan parasta vedenkestävää öljyä ketjuihin. Kukin arvomme tunnemme. Kuin kotieläin tai lemmikki se on, perheenjäsenemme, tarjoilemme parasta vaikka itseltämme tinkien. Että, olisko aikanaan pitkän preeriaratsastuksen jälkeen cowboy jättänyt hevosellensa heinät heittämättä ja turpaa silittämättä?

Tuusula MTB 2024

Mjoo, huh huh, tulipas syötyä vatsa täyteen, riisi-/tonnikala-/hernesekoitusta meinaan. Viime päivinä hieman heikossa sapuskassa oltu ja pitäisi tänään ja huomenna yrittää täyttää hiilarivarastoja sunnuntain ajoa varten. Perjantaita tosiaan eletään ja työelämääkin pitäisi vielä vuorokausi palvella yhtä soittoa, huomiseen iltaan asti. Että, ei voi olla ihan varma, mennäänkö tätä haastetta kohti täydellä innolla, mutta kun kisaan on ilmoittauduttu, ei sitä väistellä. Sinne vaan, areenalle, haarniska päälle ja peitsi käteen. Cube alle ja menoksi.

No joo, onhan monta kertaa tullut huomattua, että itse kisatapahtuma on vain nopea välähdys ja ne kisaa edeltävät päivät ovatkin olleet juuri ne, jotka ovat tuoneet oman suolansa asiaan.

Huomenta, kello-osasto sanoo 04:44 ja sitä tihruhtaessa unihiekan jyvänen rusahtaa silmään, aiheuttaen nopean pistoksen, saaden aikaan sadattelun heti alkuunsa. Joo, ei kovin hyvin siis lähde liikkeelle tämä päivä. Nyt äkkiä vessan kautta kohti kahvipannua, ennen kuin mielen jarrumiehet, nuo ajatusten ankeuttajat, pääsevät ylös ennen So:ta. Mikään ei ole hankalampaa kuin nousta sängystä, jos ne miehet ovat ekana hereillä, lyömässä kapuloita mielen rattaisiin.

Noni, nyt saatu pannu tulille ja kuppi kuumaa nenän alle, kyl tää ehkä tästä vielä iloksi muuttuu. Eilinen ja itse asiassa jo edellinenkin ilta meni ylitöiden merkeissä istuessa, tietokoneen kimpussa. Huomaa, ettei jäsenet ole oikein yhteistyöhaluisia. Niin, katsotaankin hieman tarkemmin, mitä päivän menu tälle sunnuntaille tarjoilee. 

Tapahtumasivusto kertoo klo 11 asti jaeltavista numerolapuista, samaahan Instassakin jo mainostettu parin päivän ajan. Sinällään melko aikaisin lopettavat, ottaen huomioon, että startit alkavat klo 12:00, matkoille 68 km ja 94 km. So:n taival, 42 km lähtö klo 12:15. Pitää puolentoista tunnin ajan palloilla, jos ei muuta, niin vessaa etsien ennen lähtöpaikalle hakeutumista. Klo 11:00 kuitenkin jo minimaratonin lähtö. Siinä varmaan nähdään taas sitä kuuluisaa nuoruuden intoa.

No katsotaan sitten seuraavaksi Ilmatieteenlaitoksen kattaus tälle päivälle. Mm, joo, +24 astetta sanoo klo 12 eteenpäin pitkälle iltaan asti, puolipilvistä, 14-15 aikoihin yksittäisiä sadekuuroja. Foreca vaikuttaa olevan samoilla linjoilla. Eiköhän tuolla pärjätä, kunhan ei tasaista sadetta tulisi, eikä kuraa renkaista ylöspäin heittäisi. Vaikuttaa siis siltä, että lyhyet ajohousut ja t-paita riittävät. Ei oteta reppuakaan turhaan selkään painamaan, pitää pärjätä pienellä satulalaukulla, jossa renkaanpaikkausaerosolipullo, energiageeli ja auton avain totta kai. Kypärä päähän ja flättilenkkarit jalkaan.

Niin, tosiaan koneella istuessa välillä tuppaa menemään turhan pitkiä aikoja. Sehän ei keholle oikein hyvää tee. No tulihan tuossa eilenkin kävelyllä käytyä kuitenkin, ettei ihan paikallaan sentään, mutta sehän näissä kisahommissa hieman on ongelmallista, kuten nytkin, on pitänyt muuta tekemistä jarrutella, jotta olisi lihakset sitten iskussa itse tapahtumassa. Tuppaa jarruttamaan ennen ja jälkeen tapahtumia luokkaa kolme päivää muuta tekemistä. Tuntemusten valossa kuitenkin kroppa kaipaisi tekemistä joka toinen tai vähintään joka kolmas päivä.

On kyllä jännä havaita myös näihin tapahtumiin liittyvä tunnepuoli. Kun yleensä kuntotapahtumia odottaa innolla ja hieman jännityksellä etukäteen, tämä tapahtuma on tuntunut yhtä innostavalta kuin hernekeitto puuron päällä tarjoiltuna heti ilmoittautumisesta lähtien. Mistähän se johtuu? Voisko olla syynä viime kerralla havaittu lopen rasittunut olo reissun loppupuolella. Taisi Satunnainen maastopyöräilijä pyöräillä takkinsa liian tyhjäksi. Pitääkin tällä kertaa saada tilanne balanssiin ja ottaa alkupuolisko ajosta mahdollisimman rauhallisesti, jotta energiat saadaan riittämään tasaisen vauhdin ajatuksella myös reitin loppuosuudelle. Viimeksihän alkupuolisko mentiin letkan mukana rallatellen ilman huolenhäivää huomisesta.

Fillaria auton taakse kiinnitettäessä tuli huomattua päivän olevan jo heti aamusta todella lämmin. Toisin kuin viime vuonna, jolloin piti hytistä tuossa hommassa. Taitaa tästä vielä ihan hyvä päivä kehkeytyä.

Ja sit ollaankin jo skenessä. 

Jonnin verran porukkaa on jo liikkeellä ja kuhina tuntuu lisääntyvän hetki hetkeltä. Oman vivahteensa, kellon lyödessä pian 11:00, tilanteeseen antaa lähtöviivalle kertyvä minimaratonlasten sädehtivä joukko. Pienimmillä mukana äidit ja isät vieressä juoksemassa. Into näillä nuorukaisilla, jos mahdollista, jopa paikalla pörrääviä aikuismaastoilijoita suurempaa.

Joukon kirmatessa liikkeelle lähtökomennon jälkeen eturivissä on nähtävissä jo tuleva voittaja. Tuosta fokusoidusta katseesta ja vimmatusta jalkojen työskentelystä on vaikea erehtyä. Nyt ajetaan täysillä. Nooh, oppi ja ikä kaikki...

Joo, kello sanoi juuri 12:15, joka tarkoittaa sitä, että PAM ja tämä letka lähtee valumaan ajanottoviivan yli. Mitään kiirettä ei täältä letkan loppupäästä ole lähteä hötkyilemään. Ottaa oman aikansa, ennen kuin takajoukoista lähtijät pääsevät edes aloitusviivalle. Kello toki jo lyöty pyörimään omassa ranteessa.

Aikamoista hellettä tarjoilee +25 lämmöt alkumatkalla ja samalla pöllyävää hiekkatien ilmaa suuhun. Hampaiden välissä narskuu, ellei suuta pidä vähän pienemmällä. Silmiäkin hyvä siristää. Ai harmi, siinä kävi jo ensimmäinen rengasrikko, ei kaveri pitkälle ehtinyt. Talutusta, talutusta takaisin.

So:n matka jatkuu Tuusulan kukkatalon ja Lidlin ohi, asfalttisiirtymää varsinaiselle metsäosuudelle Tuusulan väylän länsipuolelle. Ruuhkaa pukkaa, kun metsään noustaan fillari kerrallaan hieman haasteellista ja kapeaa polkua ylös mäelle. Osa taluttaen, osa ylämäkeä runtaten.

No, mutta sittenhän se ilo alkoikin, kun varsinaiselle osuudelle päästiin. Reipasta menoa kolmen, neljänkin samavauhtisen kuskin matkassa. Välillä vetäjää vuorotellen. 

Se on jännä, miten tuollaisessa porukassa aika nopeasti muodostuu käsitys lähipyöräilijöiden vahvuuksista. Kuka nopea alamäissä, kuka taas ylämäissä. Harva on nopea koko ajan. Väkisin syntyy pumppaavaa liikettä ja toinen toisiaan tavoitetaan, pienen välimatkan hetkellisesti synnyttyä.

Reitti on hyvä ja hieno. Olemme juuri saapumassa 15 km juottopaikalle. Edessä oleva nainen huuteli "montako kilometriä ollaan tultu", kun uskoi vasta viiden kilsan luokkaa olevan plakkarissa. Ilokseen So sai kertoa uutisen, että sentään jo 15 km alkaa olla takana ja kohta muistin mukaan tulee juomapaikka. Taisi tyttö olla janoinen, suolakurkut näyttivät maistuvan urheilujuomatarjoilujen lomassa.

Juottolassa pientä rupattelua kanssamatkaajien kanssa, eihän tässä niin tosissaan olla liikkeellä, ettei kuulumisia ehtisi vaihtaa.

Seuraava väli kohti 26 km kohdalla olevaa juottolaa onkin reitin haasteellisinta metsärynkytystä kivikkoineen, monttuineen, kallioineen ja juurakkoineen. Paikka paikoin näitä päällekkäinkin. Valokuviahan ei näistä paikoista valitettavasti jää, vain helpoissa kohdissa mahdollista pitää ylipäätään kameraa kädessä. 

Toinen juottola tarjoili taas vastaavat herkut, kuin edellinenkin. Sama setuppi So:lle kiitos eli suolakurkut, rusinat ja pari kupillista urkkajuomaa päälle. Suusanallista porinaa lisäksi. Ja sit menoksi taas.

Juomapulloa toistaiseksi vasta kertaalleen maisteltu, joten eiköhän tuolla loppuun asti pärjätä viimeiset 16 km.

Loppureitti on todella miellyttävää harjanteista vanhaa hiekkakuoppamaisemaa, jossa ilo ajella. On nousuja ja laskuja vuorotellen, lisäksi hauskoja hiekkarinteen reunalla luikertelevia polkuja. Ja lopuksi tullaan pitkälle asfalttisiirtymälle, jolla tarkoitus siirtyä lähemmäs urheilukeskusta.

Tässä asfalttisiirtymän aikana laitettiinkin sitten päivän hiostava osuus suihkuun ja vettä tuli hetken ihan kunnolla. Sadekuuro jäi lyhyeksi, mutta ehti kastella loppureitin aika totaalisesti. Asfaltilta takaisin viimeiselle metsäosuudelle päästessä, ennen maalialueelle saapumista, oli polkumme muuttuneet kuravelliksi. Sammaleiset kalliotkin aika liukkaiksi. 

Fillarit ja kuskit saivat hienon ruskeasävyisen kurakuorrutuksen päällensä ja yksi kaatuminenkin So:n kohdalle osui yllättävän haasteellisella loppupätkällä. Oman mausteensa hommaan tässä vaiheessa antoi jalkojen loppuun ajettu voimataso, joka ei oikein enää tahtonut riittää märkään maastoon. Kuten viime vuonnakin, tämä loppureitti tarjoili päivän pahimmat haasteet, mutta siitäkin selvittiin.

Voittajan on helppo hymyillä. Niin, se voittaja seisoo tuolla palkintopallilla, So:n maistellessa lihakeittoa reissun päätteeksi. Palkitut 42/68/94 km kolme parasta, kukin vuorollaan. Lisäksi joukkuepalkitut. Joka tapauksessa itsensä voittajan on helppo hymyillä myös, lihakeiton mennessä muovilusikallinen kerrallaan ääntä kohti, sisäinen palkintopalli saa myös aplodit.

Garmin kertoo keskinopeuden olleen 16,2 km/h ja max nopeuden 43,1 km/h. Keskisyke 136 l/m, joka ylämäissä kyllä piikittää aika hyvin, toisaalta taas tasaisella ja alamäissä laskee nopeasti, kuten tyypillistä metsäajossa yleensäkin on. 

Fillaria pestessä tapahtumaan tarjoilluilla letkulla ja harjalla, mieleen tulee, niin ne vaan voivat energiatasot kääntyä reitin varrella suhteessa siihen, mikä oma ajatus lähtötilanteessa on ollut. Edellistä vuotta miellyttävämpi kokemus, ellei sitten ihan loppuväsyä ja siihen liittyviä tuntemuksia oteta huomioon. 

Kuitenkin sen verran rankka tuo MTB ralli ihmiselle on, ettei voi olla ihan varma tässä vaiheessa, nähdäänkö Satunnaista ohikulkijaa mukana ensi tai sitä seuraavanakaan vuonna. Jää nähtäväksi... josko MTB sielu vetovoimaa kokee, itselleen hallelujaa hokee ja sanoo 2025 kisalle okei. Mm, joo, joka tapauksessa vuosi elämää tarvitaan siihenkin väliin. Katsotaan, mitä uutta saamme niihin hätiin. Tärkeintähän on, että renkaamme pyörivät, eikä sekään kovin tärkeää.

Juhannushölkkä 2024

Et viittiskö? Eee... no jos kuitenkin. Tutkassa oli tällä kertaa Sipoossa järjestettävä Juhannushölkkä. Voisi olla sopiva keskikesän välihikimarssi ennen H2 kauden alkua. Kurkataan sitten seuraavassa postauksessa mennyttä H1 kauden Tuusula MTB:n antia.

Satunnainen ohihölkkäilijä kipaisi tämän itselleen ennestään tuntemattoman juoksutapahtuman. Siinähän hyvä tapa ajaa Juhannuksen aurinkolöhöilyt ja grillimakkaran syönti päätökseen. Joku perälauta niihinkin tarvitaan.

Tyypilliseen tapaan, tämäkin tapahtuma lähtee liikkeelle klo 12, aikamerkin eli megafonissa olevan summerin äänen kaikuessa korviin. Samaan aikaan kellot juoksijoiden omissa ranteissa klikkaillaan liikkeelle juoksijan jalkojen tapaan kohti maaliviivaa, jonne tällä kertaa matkaa kunkin valinnan mukaisesti neljä ja puoli, kuusi ja puoli tai 11,5 km.

Maksu tässä eteläisen Suomen tapahtumassa suoritetaan vasta paikanpäällä ennen alkua. Sen verran pieni tapahtuma kyseessä, että tällainen järjestely ilmeisesti vielä pysyy hanskassa. Tosin aika hässäkkää tuntuu olevan pienessä hirsirakennuksessa ihmisten jonottaessa eri pulpetteja kohden. 

Käteen annettiin matkavalinnan ja maksun jälkeen numeroitu napapaita, joka olikin ainoa oikea valinta tällaisessa kelissä. Toki ne, jotka olivat sen viimeisenkin makkarapaketin pötkön ammulla kylmänä syöneet, eivät hennoneet aluspaidastaan luopua.

Autot parkkeerattiin sängelle ajetulle pellolle, jossa paitaa vaihtaessa ei tarvinnut olla yksin. Ei sillä, että liikaa ihmisiä olisi ympärillä ollut, mutta kärpäset ja paarmat, kun tahtoivat avustaa turhan innokkaasti paidan sovittamisessa. Sorry, herra hevospaarma, not suitable for you.

Alku lähti liikkeelle totta kai leppoisissa tunnelmissa, muutaman sataa metriä ainakin. Siinä kohdassa siirryttiin pellon reunassa kulkevalle maanviljelyskoneiden käyttöön tarkoitetulle peltotielle. Heinä lähes polviin asti ja kapea rutikuiva renkaan ura jalkojen alla. Jo tässä kohtaa olisi käärmeen purema ihan todellinen uhka, jos etujoukoissa juoksisi. Joku onnekas senkin vastuullisen tehtävän saa kantaa.

Siitä sitten ihan oikealle metsätielle, jossa joskus ilmeisesti traktorilla muutaman kerran kuljettu. Sen verran oli jo kuusenoksaa ja muuta roikkuvaa väisteltäväksi asti, ettei ihan just kohta ole voitu käyttää. Myöhemmin sitten päästiin normaalille metsäpolullekin. 

Päästyämme puolen välin yli So:n valitsemaa 6,5 km lenkkiä, saavutimme viimein niin helpon tuntuisen hiekkatien. Ah, mitä herkkua tuon metsätien jälkeen, urbaanilta vaikuttaa lähes aina asfaltilla juoksemaan tottuneelle jalalle. 

Viiden kilometrin kohdalla pahvinen Juhannushölkkäkyltti ohjaili letkan taas metsään. Tässä kohdassa So:lla alkoi olla maastojuoksun mittari suhteellisen täynnä ja oli vaan edellistä hiekkatietä ikävä. Jos nyt ylipäätään mitään oli enää mielessä. Uskomatonta, miten vaikeaa tuollainen maasto on juosta, silloin kun sitä pitäisi täydellä vauhdilla pystyä tekemään. Niin, helppo vapaa-ajan polkujuoksuhan on ihan mukavaa ja leppoisaa hommaa.

Koko ajan juurakoita, kiviä, kuoppia ja edellä juosseiden jalkojen ylös nostattamia oksia, jotka pyrkivät sekoittamaan ihmisen jalat. Tuppaa juoksu olemaan siinä ja siinä, ettei lähde rähmälleen kuusen juureen hakeutumaan, leuka maata viistäen. Muutaman kerran alamäessä sissus ja keisuskin siinä taisi suusta kuulua, käsien huitoessa vimmatusti kuin helikopterin roottorin lavat, hakien kauhun tasapainoa. Että, jos tilanteesta pitäisi jonkinlainen mielikuva rakentaa, voisi "Uuno Turhapuro" olla oikea valinta näyttelijäksi syöksyessään pitkässä liehuvassa takissaan.

Täytyy kyllä sanoa, ettei toi maastojuoksu ole asfalttiviidakon Satunnaiselle Tarzanille ominainen laji. Joka tapauksessa viimein maalialueen näkyessä oli riemu ja ratto taas ylimmillään. Tästäkin koetuksesta selvittiin, huh huh. Ai, että meinasko tulla hiki?

Lopputulemana taas yksi metallikappalekin kaappiin saatiin. Ihan hieno sellainenhan tuo on. 

Melkein yhtä kirkkaasti tuntuu heijastavan kuin reitin varrella hikisiä juoksijoita hyväillyt, kirkkaalta taivaalla paahtava aurinko. Nähtäväksi jää, josko So:n viimeiseksi maastojuoksuksi jää tää. Lämmin sää, kestääkö pää, riittääkö kantti, entä maltti. Aika näyttää tämänkin...