Niin tosiaan, kun kauden ensimmäinen maastolenkki, jota voidaan tutkailla tarkemmin seuraavassa postauksessa, oli nähty lumen peittämässä maisemassa, voi tässä vaiheessa jo hetkisen viisaampana todeta ensilumien pysyneen maassa tasan kaksi päivää. Sen jälkeen palasimme taas luontoherran mielenmukaiseen päiväjärjestykseen ja saimme tuntea jopa kymmenen plusasteen lämpötiloja.
Niinpä kävi sellainenkin asia toteen, sai nähdä päivänvalon, jossa Satunnainen ohikulkija kuvitteli jatkavansa edelleen maantiepyöräilykautta, kuin kesän lapsi konsanaan. Todellisuus palautti ihmisen kuitenkin maanpinnalle. Aamuvarhaisella So liikkeelle polkaisi tuttuun tapaan työmatka-ajoa ajellen, kunnes jo hetkisen liikkeellä olleena tajusi kevyen liikenteen väylien jääneen hiekoittajien hampaisiin, aiemman kahden lumisen päivän takia.
Sehän ei maantiekuskin ajatuksissa oikein hyvältä kuulosta, jos väylät kosteapintaisessa sorassa kylpevät ja siinä renkaita saapi terävää sorapintaa vasten liottaa. Alkaa pelko renkaan puhkeamisesta väkisinkin aueta mielessä, ennen varsinaisen renkaan puhkeamista. Ja kuten niin monesti ennenkin olemme saaneet havaita, se mikä voi olla mahdollista, se tapahtuu.
Reilun neljän kilometrin kohdalla se oli totta. Eturengas tyhjä. Ja sehän oli juuri se ulkorengas, joka jäi keväällä takarenkaan vaihdon yhteydessä vaihtamatta, koska silloin vielä hyvältä vaikutti. Toki se jo kesällä, kirkkaassa auringon paahteessa tuli huomattua melko kuluneeksi ja halkeilleeksikin. Niin, olihan siihenkin toki sisuri vaihdettu kiekkojen uusimisen yhteydessä, mutta ulkopintahan se on se, joka teräväpintaista soraa vastaan taistelee.
No, eipä mitään, olihan matkassa paikka-aineaererosolipullo. Joten hieman sivummalle, pyörälaukkua auki ja hommiin. Jostakin syystä paikka-aine ei suostunut kulkeutumaan venttiilin läpi, vaan pursui liittimen ja venttiilin kierteiden välistä pihalle. Ei sitten millään, vaikka kuinka olisi tiukalle kiertänyt ja uudelleen venttiiliä availlut. Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin laittaa kävelyksi takasin päivän lähtöpaikalle.
Niin, eihän tossa paluussa mitään niin pahaa muuten ollut, kun periaatteessa aamulenkiksi tämänkin voi laskea, mutta noilla fillarikengillä ei oikein viittis montaa kilsaa kävellä, koska pohjat kovaa muovia ja klossejakin tarvis vähän varoa. No, vajaa tunnin kävelyllä siitäkin selvittiin, mutta kauden päätöslenkiksi toki olisi suonut paremmissa merkeissä sujuvaa tekemistä, ihan jo senkin takia, ettei jäisi talvelle huonoa fiilistä, kevättä odotellessa.
Toisaalta onpahan sitten taas keväälle jotakin hankintasuunnittelua tiedossa, jotta ei tylsäksi kävisi. Ja sekin, että tämähän oli ensimmäinen tämän kauden maantierenkaan feilu. Noita sisureita, kun joskus on tullut useampaankin kertaan kaudessa vaihdeltua, milloin missäkin maantienreunassa. Että... otetaan ilolla tämäkin kokemus vastaan ja suhtaudutaan positiivisesti, se kantaa joka tapauksessa pisimmälle.
