Tarkoituksettomuus (runo)

Syvällä, sisällä, usvan takana,

sielläkö sinä olet, hämärä hahmo.

Kuin varjo kuunvalossa, jotenkin vieras,

hauras, eleetön.

Sieluni, rakas, älä vielä mene,

sisäinen ääneni, älä karkaa, tule takas.

Vielä sinua tarvitsen, päivin pysyvin,

tänään ja huomenna, matkalla maailmoihin.

Rauhallinen tunne, seesteinen,

kirkas katse, edessä huominen.

Elämää ohjaa, näytelmää suurta,

sieluni ääni, kapellimestarini.

Tähtipuikkoa heilauttaa, suunta vaihtuu,

vielä kertaalleen, elämä keinuu.

Staccato, terävästi, lyhyesti,

sydän viiltää, ohi kiitää.

Kertausmerkki meni jo, nuottiviivaston paluupaalu tuplapisteineen,

montako maalia tässä biisissä on, hei kapellimestari.

Montako elämässä, ollaanko menossa toiseen vai kolmanteen,

jatkammeko loppuun vai kertautuuko vielä.

Monta lausetta, ihmiselon kysymysmerkkiä,

mikä tarve kysyä, miksi olisi selitystä.

Maan matonen, kysytkö olemassaolosi tärkeyttä,

pyydät selitystä, kuljet tietämättä, ontuen onnellisena.

Onni lienee tietämättömyydessä, kuplassa,

laumassa sielu eheytyy, sanotaan.

Tietämätön laumasielu, sekö se on,

onni ja autuus, taivaanranta loputon.

Sinä hämärä hahmo siis, hauras ääni, eleetön,

älä vielä mene, ilman selitystä.

Halu tietää, tarkoitustamme tarkentaa,

paikkaamme kaikkeudessa, isossa mittakaavassa.

Tarkoitus sekin, josko edes tarkoitusta,

kaikki voi olla sattumaa, kauppaa kohtalon.

Tarkoituksetonta, purposeless,

tarkoituksen yleisavain - tarkoituksettomuus.