Jälkimaininkejako?

On erikoista, miten ihmismieli toimii? Kun eteen tulee vastoinkäymisiä, ihminen pyrkii entistäkin kovemmin läpäisemään ne päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Sama taitaa päteä vähän kaikessa tekemisessä, työsuorituksissa, urheilussa, rakkaudessa, rahamaailmassa, yms.

Niin taisi käydä myös So:lle "keho temppuilee" kokemusten jälkeen. Mitä se sitten tarkoittaa? No sitä, että niin paljon kuin lääkärit muistuttivat Satunnaista sairaalapotilasta siitä, jotta keholle pitää antaa aikaa palautua rauhassa verenmyrkytyksen ja antibioottien vaikutuksista, taisi muistutukset unohtua heti sairaalan ovien sulkeuduttua selän takana. Niinpä Satunnainen ohikulkija on saanut havaita käytännön kautta, ettei keho ole entisensä tuollaisen setupin jälkeen pitkään aikaan, eikä läpi harmaan kiven niin vaan mennäkään.

Nyt kymmenen viikon kuluttua tapauksesta lienee aika vetää ensimmäinen yhteenveto. Sairaalasta päästyä ensimmäinen viikko meni saikun merkeissä, johon kuului päivittäin pientä kävelylenkkiä. Tämä lähinnä siksi, että sisätiloista on päästävä välillä ulkoilmaan tuulettumaan ja samalla mielenrauhankin takia mukava kuunnella äänikirjoja kävelyn kaveriksi.

No sitten seuraavalla viikolla siirryttiin juoksuun ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa lenkin pituutta kasvatettu normaaliin 5-7 km pituuteen. Lisäksi mukaan on tullut kevään myötä maantiepyöräilyä lähinnä työmatkoihin liittyen ja sauvarullaluistelua muun vapaa-ajan merkeissä. Tuo sauvarullaluistelu ajoittunut lähinnä auringonpaisteisiin viikonloppuihin, jolloin paremmin aikaa ja ehtii tehdä riittävät lenkkivalmistelut. Rullailemaan, kun ei lähdetä ihan yhtä helposti verrattuna juoksulenkkiin. Kuitenkin koko ajan havaittu, ettei keho ole ollut ihan entisensä ja onkin jatkuvasti tuottanut enemmän tai vähemmän epävireistä olotilaa päivästä riippuen.

Vasta kymmenes viikko sairaalaelämän jälkeen osoitti ensimäistä kertaa kahden juoksulenkin osalla sitä tuttua tunnetta, jossa ihminen juoksee rennolla mielellä nauttien, ajatuksen virratessa vapaasti mielen sopukoissa asiasta toiseen. Eikä lenkin jälkeen ole tunnetta, että tarvitaan monta päivää palautumiseen ennen seuraavaa suoritusta. 

Toinen havainto hitaan kokonaiskuntoutumisen lisäksi on liittynyt juuri tuohon yksittäisen suorituksen jälkeiseen lihasten palautumiseen. Kun aiemmin palautumiseen on riittänyt lajista riippuen päivä tai pari, on kuluneen kymmenen viikon aikana ihan perus juoksulenkin jälkeenkin tarvittu vähintään pari päivää väliä seuraavaan tekemiseen. Jos ihan tarkkoja ollaan, tuo palautumisongelma on ollut oikeastaan koko vuoden 2026 alusta asti. Tyypillisestihän tässä on riittänyt yksi välipäivä, kunhan on huolehdittu riittävän proteiinimäärän saannista. 

Viimeisin omituisuus tuli vastaan viime viikonloppuna kolmen kuukauden tultua täyteen sairaalareissusta laskien. Koska kevään kuluessa on takana jo useampi kympin sauvarullaluistelu, ajatus oli kokeilla pitempää 26 km lenkkiä. Reppuun juomarakko täyteen, sopivat varusteet ja pukeutuminen, sekä reipasta mieltä ja sitten matkaan. Repun ulkotaskuun varoiksi kroksit mukaan, jos tulisikin tilanne, ettei luistin enää kulje, olisi mahdollisuus kävelyyn. 

Jo ensimmäisen viiden ja puolen kilometrin kohdalla oli pidettävä hetken seisontatauko ja tasattava hengitystä. Seuraava kahdeksan ja puolen kohdalla ja taas 12 km kohdalla. Normaalistihan on menty tuohon 12 km etäisyyteen yhtä soittoa ennen ensimmäistäkään taukoa. Ja näissä tauoissa ei ollut kyse vain hengityksen tasaamisesta, vaan olo oli muutenkin voimaton ja heikko, kuin vetämättä jäänyt ja viimeisillä voimillaan raksuttava peräkylän mummolan kaappikello. 

No sitten taas 13 ja 15 km kohdalla, sekä pitempi bussipysäkillä vietetty istumatauko reilun 19 km kohdalla. Siinä tulikin mieleen, josko tämä tällaista on, onko mitään järkeä? Noh, onneksi mukana oli yksi energiageeli ja vettäkin vielä jonkin verran repussa eli sitten vaan kohti loppumatkaa, joka osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Viimeinen 21-23 km mentiin muutama sata metriä kerrallaan ja perään pysähdys. Alkoi jo jaloissakin tuntua tuo hidastelu ja lopputulos johti siihen pisteeseen, että 23 km kohdalla oli jäätävä bussipysäkin penkille vaihtamaan ne mukana olevat kroksit jalkaan. 

Enää ei ollut siis kiire minnekään, vaan tuntuikin hyvältä saada luistimet pois jaloista, vaikka näitä saikin roikottaa kädessä vielä hyvän matkaa ennen maaliviivaa. Noh, kättä vaihtelemalla sekin järjestyi ja matkalla olikin hyvää aikaa analysoida tilannetta auringon paahtaessa selkään, samalla muodostaen hikitipan kulmakarvaan, joka mielellään olisi halunnut silmään valua. Pakko oli myöntää, jotta jotakin on kehossa edelleen pielessä ja alennustilassa ollaan. Satunnaisen ohikulkijan moottorissa jauhaa jonkun sylinterin mäntä ilman sytytystulpan antamaa kipinää ja se käy vajaatahtisesti. Siinä kävellessä mielen sopukoista nousi sekin muisto joidenkin vuosien takaa, jolloin So heitti aika usein 35 km lenkin ilman yhtään taukoa.

Tosiaan, nyt kun elämme jo elokuun alkua, voi tarkastella tapahtumia hieman laajemmalla perspektiivillä ja todeta, että Satunnainen ohikulkija on popsinut tämän vuoden aikana jo viisi antibioottikuuria. Yksi viisaudenhampaan poistosta johtuneeseen tulehdukseen liittyen, mutta neljä muuta ESBL E. coli bakteeria vastaan, joka virtsarakossa ja -teissä sitkeästi haluaa asustaa. Jo keväällä sairaalassa ollessa oli kyse juuri tästä samasta bakteerista.

Monta on virtsa- ja verinäytettäkin ehditty kevään ja kesän aikana luovuttaa ja aina vaan näyttää antibiootti ensin purevan, mutta jonkin ajan kuluttua huomaamme, ettei luovuttanutkaan ja kanta on taas kasvanut sellaiseen mittaan, ettei voi jättää elämään.

Nyt, kun asiaa on ollut aikaa pohdiskella näinkin kauan, ei voi välttyä ajatukselta, mistä kyseinen tartunta sitten olisi alun perin kehoon tullut? Jäljet johtavatkin sylttytehtaalle eli vuoden vaihteessa tehtyyn Valencia vierailuun. Johtopäätös on sikäli helppo, koska ennen vuoden vaihdetta kaikki oli ok, mutta siitä eteenpäin on ollut koko ajan mielessä, ettei keho ole ihan kunnossa. Ai mistä tietää, ettei ole kunnossa? No siitä, kuten jo mainittu, lihasten palautuminen ottaa normaalia enemmän aikaa, ja toisaalta edellisen antibioottikuurin jälkeen tilanteen pahentuessa virtsa muuttuu sameaksi. 

Varsinainen huimaus ja heikotuskin on nähty sillä tarkkuudella, jotta terveysasemalle kävellessä oli pidettävä kännykän 112 sovellusta koko ajan näytöllä peukalon alla valmiina. Mikäli alkaisi taju hiipua kesken matkan, ehtisi ehkä painaa kertaalleen ja lähtisi koordinaatit hätäkeskukseen, jotta tietäisivät tulla tarkistamaan, missä puskassa Satunnainen ohikulkija on kaatuneena.

No joo, tällä hetkellä kuitenkin tilanne suhteellisen ok ja lenkki kulkee, toki hieman ontuen. Takuuseen ei voi mennä tulevasta, koska ei kristallipalloa ole kenellekään suotu, mutta jäädään odottamaan mitä seuraavaksi tarjoillaan. Jääpähän ainakin vuosi 2026 mieleen, jos ei muuta hyvää. Toki hyväksi voi laskea myös valaisevan oppimatkan asian parissa, muun muassa ymmärrys ESBL yleisnimityksestä tietyille antibiooteille resistanssiksi tulleille bakteereille ja siihen liittyvät yksityiskohdat. 

Kuten valveutuneet blogin seuraajat tietävät, Satunnainen ohikulkija ei ole nirso, vaan pyrkii löytämään asioiden hyvät puolet, sekä ottaa kaiken annetun kokemuksen ilolla vastaan. Joten... ei muuta kuin turvavyöt kiinni ja kaasu pohjaan, matka jatkuu!