Viron Naissaari "floppi"

Mjuu, otetaanko tähän väliin majoneesi, eiku siis pieni hupimuistelu elämän karuuteen liittyen? Että, kun ihminen suunnittelee ja valmistelee parin yön retkeä naapurimaan luontoon, pakkaa isoon rinkkatyyppiseen reppuunsa riipparin, tarpin, makuupussin, puhallettavat tyynyt ja hyttysverkon sekä varaa parin yön luotoelämää varten tarvittavat vaatteet, hyttysmyrkyn ja muut tykötarpeet, huomioiden myös laivamatkan ja kaupunkiosuuksien vaatimat vaatteet, tajuaa repun olevan aika painava. No, mutta minkäs sille voi. Lähdetään reissuun ja katsellaan, mitä tuleman pitää.

Pienen junailun jälkeen olemme Katajanokan satamassa, lähtöselvitysporteista selvinneenä ja toinen jalka juuri laivaan astumassa. Heti ensimmäinen havainto tulee vastaan ja ihminen huomaa, meitä on täällä kutos kerroksen aulassa aika monta eli lienee paras suunnata tässä vaiheessa jalan kulkua kohti laivan kansirakenteita. Muutaman porrasaskeleen se tietty ottaa, mutta siellähän se kiitos seisoo ja hän kylmää virvoketta saa. Samalla tarjoillaan hienoa näkymää katseen kääntyessä Helsingin tai toisaalta Suomenlahden suuntaan. Lokit kirkuvat laivan kääntäessä itseään satama-altaassa, nostaen potkurivoimalla pohjanilviäisiä pintaan, joista lokit eivät luopuisi mihinkään hintaan. Ihminen lähtee, kotimaa jää, lokki perässä nyyhkyttää. Laivan liikkeelle päästyä vesijeteillä leikitellään taakse jäävissä peräaalloissa. Hauskaa näyttää olevan, kun laite lentää muutaman metrin ilmassa kuskeineen aallon yli ajettaessa.

Eikä tuossa paria tuntia kauempaa ClubX ehdi ihmistä seiska kannen ahterissa tuudittaa, kun jo Naissaarenkin ohittaa ja heti sen jälkeen laivan kylki Tallinnan satamalaiturin rinnalle kajahtaa. No, mitäs nyt sitten? Ai niin, jospa pikkuhiljaa antaisi valua kohti varattua hotellia. Onko tässä tutussa paikassa muutenkaan paljoa tähän kohtaan laittaa? Tallinnamme on tullut tsekattua niin moneen kertaan fillari- ja reppureissuilla. Otetaan siis suunta kohti länttä, jossa hotellimme sijaitsee.

Jaa, no kun kerran sopivasti kohillaan ollaan, poiketaan sen verran SadaMarketin kautta, jotta viime käynnillä unohtunut hieno paita alakerran keskikäytävän liikkeestä haetaan kyytiin. Vauhdikkaan oloinen myyjä hädin tuskin ehtii yhtä ihmistä kerrallaan palvella, niin kiire näyttää olevan jakaa aikaa eri asiakkaiden välillä. Kuin tietokoneen prosessori, keskeytysten kautta työkuormaa jaetaan eri säikeille. 

Jaaha, siinä on nyt sitten monumentaalinen 80-luvun rapistunut Linnahall ja tuolla kauempana näkyy Patarein vanha vankila, jossa joskus vierailtu, se kun museona on jo pitkään toiminut. Ja tuossahan se hotellikin alkaa jo häämöttää. Tosiaan, lautta Naissaareen lähtee tuolta Linnahallin pohjoispuolella sijaitsevalta laiturilta, vaikka ei taida siinä tällä hetkellä olla. Aikataulujen mukaan lautta kulkee Tallinna-Linnahall väliä klo 12:00 ja takaisin päin klo 18:00 päivittäin. Tosin juuri ennen matkaa tuli huomattua, että ovat vaihtaneet aikataulua riippuen viikonpäivästä ja huomiselle se tarkoittaa sitä, että ihmisen on oltava lähtöpaikalla klo 10:00.

Hotelli ihan ok ja kaikki tiptop. Siinä ilta kuluu vähän kierrellessä ja katsellessa lähikatuja, sekä varmistuskäynnillä Linnahall satamassa tarkastaen lautan lähtöpaikka laiturilla, jotta ei sitten huomenna juoksuksi menisi. Kaikki vaikuttaa olevan kohillaan, vaikka sitä purkkia ei siinä nyt näytä olevan. Lippujahan näihin Viron lyhyen matkan lauttoihin saa kätevästi nettimyynnin kautta etukäteen, tyyliin kympillä kohteeseen. Lisäksi joku Sunlines lipunmyyntikoppi rannassakin on ja tyhjä venepaikka edustalla, joten eiköhän se siinä olisi. Strande siinä on parkissa, mutta se ei ole se, mitä tähän kohtaan tarvitaan. Tuo Strande taitaa liikennöidä lähinnä Aegna saaren suuntaan.

Aamulla hotelli tarjoili runsaan aamupalan ja tarkoituksella ihmisen vatsa ruokittiin hieman ylitäyteen, jotta jaksaisi riippailun lisäksi luokkaa 20 km kävelyä saaressa. Tarkoitus siis kiertää ensimmäisenä päivänä saaren pohjoispääty, jossa muun muassa vaikuttava majakka katseltavana ja jalkojen aistittavissa valotorniin kiivetessä. Tuosta saaren pohjoispäädyn lenkistä tulee reilun 10 km mittainen, joten voi arvata unen maistuvan illalla riipparissa, ohi lipuvien laivojen peräaaltojen rantakiviä nuoleskellessa.

Toisen päivän kierroksella tarkoitus kiertää saaren eteläpääty, josta siitäkin luokkaa 10 km tiedetään kävelyä syntyvän. Eli taas uni maittaa keskisaaressa majoitukseen tarkoitetulla alueella ja sitten klo 18:00 lautta takaisinpäin lähteekin. Tuolloin riippari ja kaikki muut yöpymisvarusteet pitää olla pakattuna reppuun, ja hänen henkensä seisomassa saaren laiturilla vastaanottamassa lauttaa Naissaari-Tallinna välille.

Kellomme käy tässä kohti aamua 08:30 eli mennään hakemaan reissuruuat vielä mukaan muovikassiin tuosta läheisestä Rimi kaupasta. Jes, auki on ja eiku sissään. Laitetaan koriin vähän sämpylää, tonnikalaa sämpylän väliin, vettä reilusti, maitoa totta kai, myslikin siinä saisi olla, jotakin suolaista sipsiä ja lopuksi olut sixpakki ja joku tuollainen väkevämpikin illan päätteeksi väsyneelle paseeraajalle voisi maistua. Alkaisiko siinä olla? Sinnehän ei oikein muuta kuin lämpimässä säilyvää kuivaruokaa voi ottaa mukaan, maitokin on vähän siinä ja siinä. No niin, kori alkaisi olla kohillaan, ei muuta kuin sitten vaan kassalle. Ja samassa kuuluu...

"Good morning, Mister no no! We cannot sell alcohol before ten o'clock." Aa okay, understood ja samalla hetkellä päässä välähtää ajatus, onko tosiaan niin, ettei Virossa saa myydä A-tuotteita kuin vasta klo 10:00 alkaen? Suomen säännöissähän tuo on klo 9:00, mutta kyseinen kaljupäinen setä on sen verran määrätietoisen ja itsekunnioitusta omaavan oloinen, ettei turisti halua hänen kanssaan alkaa asiasta kiistellä tai sen enempää pohdiskella, vaan siirtää suosiolla kaikki A-tuotteet hyllylle. Tosin käsi hieman hakee, että mihin kohtaan nyt sitten sen väkevän laittaisi, kun se tuolta hieman kauempaa kyytiin otettiin. Mutta kaljupäinen setä, huomatessaan matkamiehen epävarmuuden, huiskaisee suutaan avaamatta tottunein ottein kädellä ilmaan peruselekielellä, jotta "Sinne vaan jonnekin hyllylle, kyllä ne tytöt niitä sitten järjestelevät oman makunsa mukaiseen järjestykseen."

Noh, sitten ostoskierros ikään kuin jatkui ja samalla alkoi mieli työskennellä, onko tosiaan niin, että ihminen kahdeksi yöksi lähtee vieraan maan, vaikkei toi nyt niin vieras ole, Naissaareen hyttysten syötäväksi ilman minkäänlaista vastalääkettä? Hetken asiaa päässä tarkennettua, tajusi ettei se niin voi olla. Jätämme ostoskorin sopivaan viileään kohtaa kaupassa ja menemme ilman ostoksia kassan läpi ulos nielemään asian vakavuutta. Kympiltähän sen lautan pitäisi jo lähteä ja homma on nyt hieman jumissa.

Eeeeiiih... kyllä se kuulkaa nyt niin on, että ihminen on kuitenkin sen verran mukavuudenhaluinen eläin, ettei ilman Rimin hyttysmyrkkyä sinne lähdetä urheilemaan. Niin, sehän tuossa nyt sitten tulee vastaan, ettei kattoa pään päälle ole sovittu tuleviksi kahdeksi yöksi, kun se ikään kuin riipparin tarpin tehtävä piti olla. Ettäh... pitäisikö nyt sitten, jotta ei mukana kannetut vehkeet vallan käyttämättä jäisi, ripustella niitä jonnekin tuonne Linnahallin käytävien kaiteisiin kiinni yösijaksi. Toki siinä aina se pelko on, että joku paikallinen deeku haluaa yön hämärinä pikkutunteina samaan riippariin kiivetä, tuoden mukanaan oman ominaistuoksunsa. Tuo, kun ei välttämättä mätsää tämän ihmisen tuoksun kanssa.

Noh, tässä laivassa, kuten laivoissa yleensäkin, on vain yksi kapteeni ja hän sanoo: "Perämies, muutamme kurssia! Jätämme Naissaaren tämän seikkailureitin reimareiden ulkopuolelle." Johon perämies toteaa: "Ai ai, sir." Ja jatkaa: "Ei kai tässä muu auta kuin alkaa pikkuhiljaa valua alakuloisin mielin kohti vanhakaupungin Raatihuoneentorin liepeillä sijaitsevia ravitsemusliikkeitä, istua alas, rauhoittaa mielensä ja rakentaa uutta reittisuunnitelmaa." Sanoja ei enempää tarvita. Kapteenin varmakatseinen nyökkäys riittää perämiehen tulkinnan vahvistukseksi.

No niin, uusi reittisuunnitelma alkaa hahmottua, annetaan ihmiselle sitten toisenlainen käyttökokemus tulevista parista yöstä. Kokeillaan paikallista maamerkkiä Radisson Blu Olympia hotellia. Katsotaan josko parilla kauniilla lauseella saisi respan likan sydämen heltymään ja antamaan kovia kokeneelle satunnaiselle matkalaiselle huoneen jostakin yläilmoista. Samassa kapteeni huomauttaa perämiehelle: "Tämä ravitsemusliike oli vain välietappi, ihmisen tankit tankattu ja nyt siis koneet puoliteholla eteenpäin kohti uutta satamaa." Ehdimme vielä kuulla perämiehen suusta: "Ai ai, sir."

Mjuu, kerroksia kun tässä pytingissä 26 kpl on, hyvällä tuurilla ja sopivalla supliikilla heltyi respan tytöltä kerros 23 satunnaiselle yöpyjälle. Hiukan jo hississä jänskättää tuleva ikkunanäkymä. 

Aika pieneltähän ne maan tallaajat täältä lintuperspektiivistä tosiaan näyttävät, tuo kuusikerroksinen kerrostalokin. Mukava nähdä näkymää täältäkin suunnalta, ottaen huomioon sitä useamman kerran katselleena Tallinna City Campingin nurmikentällä ihan teltan tarjoamalta maan tasoltakin. Mieleen muistuukin yhdeltä reissulta se naapuritelttaa asuttanut Pariisitar eläkeläispyöräilijä, joka oli jo Suomen Lapin kiertänyt. Oli kotimatkalla läpi Baltian maiden kohti Ranskaa, toki hissukseen eri kaupunkien kautta kokemuksia keräillen. Kiva oli ajatuksia vaihtaa, kun molemmat asian tunsivat takapuolet hellänä.

Yömaisemassa nähdään tuolla kauempana paikallinen iso Ülemistejärvi ja saman nimisen ostoskeskuksen katolla pyörivä maailmanpyörä. Heti sen takanahan onkin sitten Tallinnan lentokenttä. Tosiaan lentämällä tänne suomalainenkin voi tulla, ellei laivamatka kiinnosta tai keskemmältä Suomea haluaa suoraan lentää. Ülemistejärvestä taas toisaalta juomavesi tuohon vessan hanaankin tulee ja sitä kautta jokainen satunnainen Tallinnankävijä saa sitä maistella. 

Mjuu, sellainenkin hassu homma tuohon nurkkakuntaan liittyy, kun aikanaan ihminen hieman matalamman tason majapaikan itselleen sieltä suunnalta valitsi ja tappion koki. Oli sellainen, lienee tänä päivänä jo purettukin, vanha tumman ruskealla petsillä maalattu pintapaneloitu kaksikerroksinen puutalo, joka matkamiehen huoneita pyöritti. Noh, ensivaikutelma huoneesta oli kohtuullisen ok, tietenkin tajuten, ettei nyt luksuksesta puhuta ja kaikki mukana oleva on syytä ripustaa vaatenaulakoihin. Kuinka ollakaan aamulla herätessä ja peiliin vilkaistessa huomasi luteiden olleen kiinnostuneita yövieraasta ja ilman lupaa pariin kohtaan rintakehässä oman fritsunsa jättäneen. No niin, se siitä, sattuuhan sitä paremmissakin piireissä ja kokemus tuokin.

Loppuaika tämän reissun osalta menikin katuja kulkiessa, rantojen veneitä ihaillessa ja lopultahan se Viking Linekin siellä rannalla jo ihmistä huuteli: "Tule jo kotiin sieltä, levoton kulkija reppuinesi!" Voiko ihminen kieltäytyä, jos noin kivasti kutsutaan, joten eipä sitten muuta kuin isoon lauttaa astutaan ja rakas kotimaa taas kohdataan. Samalla taaksepäin vilkasten, kädellä kiitokset huiskaisten, silmää iskien ja Tallinnan hyvän kotimatkan toivotukset korvissaan kuullen, tajuaa Satunnainen ohikulkija kotimaan olevan taas kerran se kukka kaikkein kaunein päällä maan.

Satunnainen marjanpoimija

Juu, kun Satunnainen marjanpoimija vasta varttuneemmalla iällä päätti lämmittää ajatusta mustikan poiminnalle, meni siihen muutama vuosikymmen, jotta asiaan kiinni päästiin. Mutta, sehän tiedetään, jos Satunnainen ohikulkija jostakin kovasti innostuu, saapi naisväki pitää hameenhelmoistaan kiinni, nimittäin sitten mennään eikä meinata.

Sen verran taustaa toki hyvä kerrata, jotta aikanaan alta teiniän, vanhempien mukana metsään veipi tien. Siellä vanhemmat kovasti ahersivat perinteiseen tapaan pelkillä käsillä mustikoita poimien. Takamukset pystyssä pikkuhiljaa lipuivat syvemmälle metsän siimekseen, nuoren So:n katsellessa avoimien ovien auton takapenkillä ja siellä lopen kyllästyneen näköisenä vetelehtien. 

Siinä saattoi mennä tunti, jos toinenkin ja sillä välin ehti itsekin auton läheisyydessä luontoa tutkia. Ja vaikka So ei itse nähnyt marjanpoiminnassa tulevaisuuden järkeä, jäi kuitenkin aina luonnon helmassa aikaa viettäessä mukava ja luottavainen tunne metsää ja ylipäätään luontoa kohtaan. Varmaan sekin lapsuuden kokemus osaltaan on auttanut elämässä luonnon ymmärtämiseen ja sen parissa viihtymiseen, vaikkei sinällään marjat juuri ole kiinnostaneet.

No sitten aikanaan alkoi jo kaukaa kuulua vanhempien huutelua toisilleen ja kuinka ollakaan hetken kuluttua he jo olivat auton kupeessa, käsissään molemmilla vähintään ämpärillinen, toisinaan kaksikin tuoretta mustikkaa. Siinä sitten yhdessä siunailimme tilannetta ja lopuksi ämpärit lyötiin takaluukkuun, auto käyntiin ja näin metsän pienten luontokappaleiden varkaat hälvenivät metsätietä pitkin kaupungin sykkeeseen. Kotonahan homma jatkui sitten marjojen putsaamisella ja pussittamisella pakastimeen, sekä välineiden pesulla, joten tekemistä kokonaisuutena asiaan liittyi aika paljon.

No niin, palataksemme tähän päivään. Kuten sanotaan, ihminen kehittyy ja kasvaa elämänsä aikana. Näin on käynyt myös So:lle tässä asiassa ja hän päätti kokeilla tätä tekemistä. Ei niinkään perinteiseen vanhaan tyyliin peffa pystyssä kykkien, vaan maisemista ja luonnon kauneudesta pystypäin nauttien, metsässä ylvään kauriin tapaan tallustaen. Niinpä hankittiin poimuri jatkovarrella ja lähdettiin testaamaan asiaa tilauksen saavuttua. Toimitettu paketti oli aika räjähtäneen oloinen saapuessaan, joten jännitys tiivistyi sitä avatessa, josko kunnossa on, mutta itse tuote oli kuitenkin moitteeton. Siispä meidän metsään mentävä on.

Jotta asia kokeiluluontoisena vielä tällä reissulla pysyy, valittiin kohteeksi vain yksi suhteellisen iso lähialueella sijaitseva Google Maps satelliittikartan näyttämä metsäalue. Päälle sopivat vaatetukset ottaen huomioon tämän päivän punkkitilanteen ja samalla huomioiden lämpötilan, joka on edelleen tässä kohtaa vuotta eli elokuun puolivälissä 23 astetta plussaa. Joten saapasta, saappaiden päälle lahkeista kiristettävää housua ja ohutta pitkähihaista paitaa saisi olla. Hiukan hihan suihin ja kaula-aukkoon, sekä lippikseen sopivaa ikaridiinia sisältävää OFFin Active suihketta ja sukellus luonnon syvyyteen.

Aijai, maasto auringossa kimaltavaa kosteaa, täynnä mustikanvarpua olevaan tuoretta kangasmetsämaisemaa. Mutta hetkinen... näyttääkin siltä, että So on liikkeellä niin sanotusti jälkijunassa ja nopeat syövät hitaat. Eli täällä näyttäisi aktiivisemmat ihmiset jo käyneet poimureitansa pyöräyttelemässä. Taitaa olla kuitenkin niin, että heidän käyntiensä jälkeen on joihinkin puskiin tullut vielä uusia marjoja, ikään kuin tällaista jälkiherännäistä, hiukan hitaamman sorttista poimijaa odottelemaan. Sit vaan poimuri laulamaan ja puskaa popsimaan.

Juu, eihän täällä pelkän mustikan perässä muutenkaan liikkeellä olla. Ihminen nauttii luonnon lähellä olosta, ei toki niin, että siellä aina pitäisi olla, mutta sopivasti annosteltuna on mitä mainioin voimanlähde arkisten kaupunkiasioiden kaveriksi. Tuossa yläpuolella kelopuun latvan tuntumassa, käpytikan naputtaessa puunrunkoa, tunnemme yhteisen luonnon kutsun. Kuivuneen puun kaikukoppa soi kuin espanjalainen kitara linnun näppäillessä sillä tremoloitaan.

Jaahas, pari tuntia tässä on vierähtänyt pitkin metsää haahuillessa ja kahviakin välillä hörpätessä. Luulisi pitkänkin lenkin jo kulkeneensa, mutta Garmin sanoo sinun kävelleen kokonaista 0,35 km. Auton luo päästessä toteamme muovipussista kaatuvan vadin pojalle jonkinlaisen otoksen metsän viimeisistä mustikoista.

Suunnittelua tämäkin asia näköjään jatkoa ajatellen vaatii, koska ajatus oli alun perin sen suuntainen, jotta tässä auton luona jo marjat putsataan ja kotiin viedään sitten valmis tuote. Tyypillisestihän niin on toimittu kalankin kanssa eli rannalla jo fileoitu ja kotiin viety valmiiksi pakastepussitetut fileet pakastimeen heittoa varten.

Mutta ensimmäinen ongelmahan on jonkinlaisen ritilän puute, jossa marjaa voi pyöritellä ja mustikkapensaan lehtiä väleistä varistella, laitetaan siis lisähankintalistalle. Samoin vettä pitää olla mukana, jotta vähän alkupesua välineelle voi antaa ja käsillekin sitä tarvitaan. Pakasterasiat tai pakastepussejakin hyvä olisi olla matkassa. Ja eiköhän niitä hieman pitemmälle vietyjä imurilla toimivia putsareitakin löydy, kun asiaa hieman pengotaan.

Näillä eväillä ja mustikkametsän tuomalla kosketuksella sitten vaan kohti ensivuoden syksyä ja uusia havaintoja, nam nam... Samalla romukoppaan saa heittää sanonnan, ettei vanha koira muka oppisi uusia temppuja.

Jälkimaininkejako?

On erikoista, miten ihmismieli toimii? Kun eteen tulee vastoinkäymisiä, ihminen pyrkii entistäkin kovemmin läpäisemään ne päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Sama taitaa päteä vähän kaikessa tekemisessä, työsuorituksissa, urheilussa, rakkaudessa, rahamaailmassa, yms.

Niin taisi käydä myös So:lle "keho temppuilee" kokemusten jälkeen. Mitä se sitten tarkoittaa? No sitä, että niin paljon kuin lääkärit muistuttivat Satunnaista sairaalapotilasta siitä, jotta keholle pitää antaa aikaa palautua rauhassa verenmyrkytyksen ja antibioottien vaikutuksista, taisi muistutukset unohtua heti sairaalan ovien sulkeuduttua selän takana. Niinpä Satunnainen ohikulkija on saanut havaita käytännön kautta, ettei keho ole entisensä tuollaisen setupin jälkeen pitkään aikaan, eikä läpi harmaan kiven niin vaan mennäkään.

Nyt kymmenen viikon kuluttua tapauksesta lienee aika vetää ensimmäinen yhteenveto. Sairaalasta päästyä ensimmäinen viikko meni saikun merkeissä, johon kuului päivittäin pientä kävelylenkkiä. Tämä lähinnä siksi, että sisätiloista on päästävä välillä ulkoilmaan tuulettumaan ja samalla mielenrauhankin takia mukava kuunnella äänikirjoja kävelyn kaveriksi.

No sitten seuraavalla viikolla siirryttiin juoksuun ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa lenkin pituutta kasvatettu normaaliin 5-7 km pituuteen. Lisäksi mukaan on tullut kevään myötä maantiepyöräilyä lähinnä työmatkoihin liittyen ja sauvarullaluistelua muun vapaa-ajan merkeissä. Tuo sauvarullaluistelu ajoittunut lähinnä auringonpaisteisiin viikonloppuihin, jolloin paremmin aikaa ja ehtii tehdä riittävät lenkkivalmistelut. Rullailemaan, kun ei lähdetä ihan yhtä helposti verrattuna juoksulenkkiin. Kuitenkin koko ajan havaittu, ettei keho ole ollut ihan entisensä ja onkin jatkuvasti tuottanut enemmän tai vähemmän epävireistä olotilaa päivästä riippuen.

Vasta kymmenes viikko sairaalaelämän jälkeen osoitti ensimäistä kertaa kahden juoksulenkin osalla sitä tuttua tunnetta, jossa ihminen juoksee rennolla mielellä nauttien, ajatuksen virratessa vapaasti mielen sopukoissa asiasta toiseen. Eikä lenkin jälkeen ole tunnetta, että tarvitaan monta päivää palautumiseen ennen seuraavaa suoritusta. 

Toinen havainto hitaan kokonaiskuntoutumisen lisäksi on liittynyt juuri tuohon yksittäisen suorituksen jälkeiseen lihasten palautumiseen. Kun aiemmin palautumiseen on riittänyt lajista riippuen päivä tai pari, on kuluneen kymmenen viikon aikana ihan perus juoksulenkin jälkeenkin tarvittu vähintään pari päivää väliä seuraavaan tekemiseen. Jos ihan tarkkoja ollaan, tuo palautumisongelma on ollut oikeastaan koko vuoden 2026 alusta asti. Tyypillisestihän tässä on riittänyt yksi välipäivä, kunhan on huolehdittu riittävän proteiinimäärän saannista. 

Viimeisin omituisuus tuli vastaan viime viikonloppuna kolmen kuukauden tultua täyteen sairaalareissusta laskien. Koska kevään kuluessa on takana jo useampi kympin sauvarullaluistelu, ajatus oli kokeilla pitempää 26 km lenkkiä. Reppuun juomarakko täyteen, sopivat varusteet ja pukeutuminen, sekä reipasta mieltä ja sitten matkaan. Repun ulkotaskuun varoiksi kroksit mukaan, jos tulisikin tilanne, ettei luistin enää kulje, olisi mahdollisuus kävelyyn. 

Jo ensimmäisen viiden ja puolen kilometrin kohdalla oli pidettävä hetken seisontatauko ja tasattava hengitystä. Seuraava kahdeksan ja puolen kohdalla ja taas 12 km kohdalla. Normaalistihan on menty tuohon 12 km etäisyyteen yhtä soittoa ennen ensimmäistäkään taukoa. Ja näissä tauoissa ei ollut kyse vain hengityksen tasaamisesta, vaan olo oli muutenkin voimaton ja heikko, kuin vetämättä jäänyt ja viimeisillä voimillaan raksuttava peräkylän mummolan kaappikello. 

No sitten taas 13 ja 15 km kohdalla, sekä pitempi bussipysäkillä vietetty istumatauko reilun 19 km kohdalla. Siinä tulikin mieleen, josko tämä tällaista on, onko mitään järkeä? Noh, onneksi mukana oli yksi energiageeli ja vettäkin vielä jonkin verran repussa eli sitten vaan kohti loppumatkaa, joka osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Viimeinen 21-23 km mentiin muutama sata metriä kerrallaan ja perään pysähdys. Alkoi jo jaloissakin tuntua tuo hidastelu ja lopputulos johti siihen pisteeseen, että 23 km kohdalla oli jäätävä bussipysäkin penkille vaihtamaan ne mukana olevat kroksit jalkaan. 

Enää ei ollut siis kiire minnekään, vaan tuntuikin hyvältä saada luistimet pois jaloista, vaikka näitä saikin roikottaa kädessä vielä hyvän matkaa ennen maaliviivaa. Noh, kättä vaihtelemalla sekin järjestyi ja matkalla olikin hyvää aikaa analysoida tilannetta auringon paahtaessa selkään, samalla muodostaen hikitipan kulmakarvaan, joka mielellään olisi halunnut silmään valua. Pakko oli myöntää, jotta jotakin on kehossa edelleen pielessä ja alennustilassa ollaan. Satunnaisen ohikulkijan moottorissa jauhaa jonkun sylinterin mäntä ilman sytytystulpan antamaa kipinää ja se käy vajaatahtisesti. Siinä kävellessä mielen sopukoista nousi sekin muisto joidenkin vuosien takaa, jolloin So heitti aika usein 35 km lenkin ilman yhtään taukoa.

Tosiaan, nyt kun elämme jo elokuun alkua, voi tarkastella tapahtumia hieman laajemmalla perspektiivillä ja todeta, että Satunnainen ohikulkija on popsinut tämän vuoden aikana jo viisi antibioottikuuria. Yksi viisaudenhampaan poistosta johtuneeseen tulehdukseen liittyen, mutta neljä muuta ESBL E. coli bakteeria vastaan, joka virtsarakossa ja -teissä sitkeästi haluaa asustaa. Jo keväällä sairaalassa ollessa oli kyse juuri tästä samasta bakteerista.

Monta on virtsa- ja verinäytettäkin ehditty kevään ja kesän aikana luovuttaa ja aina vaan näyttää antibiootti ensin purevan, mutta jonkin ajan kuluttua huomaamme, ettei luovuttanutkaan ja kanta on taas kasvanut sellaiseen mittaan, ettei voi jättää elämään.

Nyt, kun asiaa on ollut aikaa pohdiskella näinkin kauan, ei voi välttyä ajatukselta, mistä kyseinen tartunta sitten olisi alun perin kehoon tullut? Jäljet johtavatkin sylttytehtaalle eli vuoden vaihteessa tehtyyn Valencia vierailuun. Johtopäätös on sikäli helppo, koska ennen vuoden vaihdetta kaikki oli ok, mutta siitä eteenpäin on ollut koko ajan mielessä, ettei keho ole ihan kunnossa. Ai mistä tietää, ettei ole kunnossa? No siitä, kuten jo mainittu, lihasten palautuminen ottaa normaalia enemmän aikaa, ja toisaalta edellisen antibioottikuurin jälkeen tilanteen pahentuessa virtsa muuttuu sameaksi. 

Varsinainen huimaus ja heikotuskin on nähty sillä tarkkuudella, jotta terveysasemalle kävellessä oli pidettävä kännykän 112 sovellusta koko ajan näytöllä peukalon alla valmiina. Mikäli alkaisi taju hiipua kesken matkan, ehtisi ehkä painaa kertaalleen ja lähtisi koordinaatit hätäkeskukseen, jotta tietäisivät tulla tarkistamaan, missä puskassa Satunnainen ohikulkija on kaatuneena.

No joo, tällä hetkellä kuitenkin tilanne suhteellisen ok ja lenkki kulkee, toki hieman ontuen. Takuuseen ei voi mennä tulevasta, koska ei kristallipalloa ole kenellekään suotu, mutta jäädään odottamaan mitä seuraavaksi tarjoillaan. Jääpähän ainakin vuosi 2026 mieleen, jos ei muuta hyvää. Toki hyväksi voi laskea myös valaisevan oppimatkan asian parissa, muun muassa ymmärrys ESBL yleisnimityksestä tietyille antibiooteille resistanssiksi tulleille bakteereille ja siihen liittyvät yksityiskohdat. 

Kuten valveutuneet blogin seuraajat tietävät, Satunnainen ohikulkija ei ole nirso, vaan pyrkii löytämään asioiden hyvät puolet, sekä ottaa kaiken annetun kokemuksen ilolla vastaan. Joten... ei muuta kuin turvavyöt kiinni ja kaasu pohjaan, matka jatkuu!

Ihmisen sisäinen lapsi (runo)

Kohdusta hautaan, laulussa lauletaan,

mukana sua kannan, toki arvonkin annan.

Usein liian pinnalla, äänessä ihan,

toisinaan takakannella, melkein yli laidan.

Se on se nuori, puhdas ihminen,

muodossa lapsen, sisällä aikuisen.

Aikuisen ulkomuoto, rapistuva kuori,

mieli kuin lapsen, olispa vielä nuori.

Pitkin elämän kiitorataa, kuljemme tuhatta ja sataa,

usein kaasu pohjassa, joskus taas paino jarrulla.

Elämän liikennevalot jos ohjaisivat,

vähemmän kolhuja sielut kohtaisivat. 

Ajokoulua ei ihmiselle syntymä salli, heti on opittava elämisen malli.

Ei ohjetta tarjoile, sanoo vain, elä ja opettele.

Heitä tutti pois, teinivuodet taistele,

ruuhkavuodet hoida, maksa laskut ja työskentele.

Keski-iässä elämä jo rauhoittuu,

jälkikasvu omiin ruuhkavuosiinsa paneutuu.

On taas aikaa harrastaa, viihtyä ja ihan olla vaan.

Jopa haaveilla, josko vielä jotakin näillä aalloilla.

Vaan koko matkan on se lapsen mieli mukana elänyt,

aikuiselle huolia kertonut ja kanssasi maailmaa pelännyt.

Kuin sisäänrakennettu käkikello käy ja kukkuu,

pikkutunneille asti huutelee, ennen kuin nukkuu.

Kuuluu kerrottavan, jotta elämän lopun päivinäkin mukana on,

ei jätä, valvoo, kun se aikuinen viimein on alaston.

Siirtyvätkö molemmat tuonpuoleiseen vai oliko matka yhteinen maanpäällinen,

oliko jotakin ennen syntymää, niin, miksi olisi sitten jälkeen kuoleman?

Hei, me rullataan taas!

Korvissa lähti juuri soimaan The Black Dahlia Murder "Nightbringers", näppästään nopsaan kellosta lisää volumea... edessä tasaista kevyenliikenteen väylää, loputtoman pitkältä näyttävää tasaista uudehkoa asfalttia. Takana jo useampi rullislenkki tälle keväälle, joten tiedät ja tunnet et kone kestää kyllä, vaikka välillä uskonpuutettakin havaittu. Aijai, meinaako sanoa hienoa tunnetta tähän kohtaan?

Ja sit mennään... tunnet jaloissa ylämäkeen kääntyvän asfaltin notkahduksen, joka puree luistimen kumipintaisiin renkaisiin kuin karkea hiekkapaperi tuoreeseen puupintaan ja laittaa jalan painon tiukemmin tien pintaa vasten, polvet hieman enemmän kyykkyyn ja haralleen. Otetaan pitempää liukua sivulle, painon pysyessä liukuvan luistimen päällä ja nousun pakottaessa kevyesti myös sauvoille. Pidetään kuitenkin tekniikka kasassa, lantion pysyessä edessä ja katseen suuntautuessa määrätietoisella varmuudella ylämäkeen. Paine enemmän vasemmalla sauvalla, kuin kehon hiljaa sanoen niin haluavansa asian olla, et voi sitä itse päättää.

Nousu etenee tasaiseen tahtiin, hien tihkuessa kypärän otsanauhasta silmäkulmien ylitse poskille ja nenän päähän. Aurinko paahtaa vastaan, ihminen tuntee lentävänsä asfaltin pinnassa kuin roihahtavan takkatulen nuolaisu juuri takkaan lisätyn halon pinnassa. Vielä muutama kymmenen metriä, jaksaa jaksaa, painaa painaa, jesh ja sit rullaa itsekseen jo mäen taittuessa seuraavaan laskuun.

Niin, Trevor - The Black Dahlia Murder ääni, jota totuttu kuulemaan, kuoli vuonna 2022. Elinvoimainen Strnad oli yhtyeen keihäänkärki, kuten kaikissa bändeissä yleensä solisti on. On monta kertaa tullut mieleen sekin, että solistiksi yleensä valikoituu kuin itsestään henkilöhahmo, joka muutenkin paljon äänessä, toki lauluääntäkin ja varsinkin sävelkorvaa tarvitaan. Mutta, noin niin kuin suomalaisittain voisi sanoa suulas tyyppi, jolla on asiaa. Vaikka sekin monesti kuultu on, ettei tällaisessa musiikissa ole ollenkaan tietoa sävelkorvasta, saati laulajan asiasta. Noh, se jääköön kuulijan korvan ratkaistavaksi.

Joka tapauksessa kesän rullislenkit jatkuvat ylä- ja alamäkiä kunnioittamatta. Jokainen potku vie kohti vääjäämättä edessä olevaa elämän maaliviivaa.

Painepesuri

"Jaaha, se on nyt sitten kaput. Ai mikä? No painepesuri. Surinasta jo kuulee, ettei korkeapainetta synny. Vettä tulee suuttimesta vain sisääntuloletkun omalla paineella."

Männä syksynä kävi tosiaan niin, ettei vuosia käytössä ollut painepesuri enää halunnut olla ystävämme. Johan sillä ikääkin viitisentoista vuotta on, ehkä eniten pesty mökin kalliota, jolla torppa jököttää, tyypillisesti kerran vuoteen tai pariin. Noihin kallioihin luonnon keskellä ollessa, kun tuppaa kertyä metsän vihreää, märkänä hieman liukastakin pintaa. Ja onhan se terassi, auto, fillari ja venekin saanut suihkusta osansa.

No, asia jäi talven ajaksi mielen sopukoihin hautomaan ja kevään kynnyksellä heräsikin ajatus, josko olisi varaosia saatavilla ja mitä osia voisi tarvita, jotta vekotin vielä heräisi henkiin? Puhutaan siis Kärcher K5 pesurista.

Pienen nettikatsannon jälkeen kävi selväksi, ettei kirvestä, eiku painepesuria vielä kaivoon kannata heittää ja YouTubekin tarjoilee kaikenlaista videota ajatuksen tueksi. Niinpä kohtuu helposti löytyi oikea tekemisen suunta ja saatiin suomalaisen verkkokaupan hyllyltä varaosa tilatuksi. Katsellaanpa hieman tarkemmin, mitä tuli tehtyä.

Jotta asian päälle päästiin, piti laite roudata kaupunkioloihin. Parvekkeella auki ja varsinainen moottoriosuus sisälle työpöydän päälle tarkemman analyysin alle. Yllättävän paljon on kaikenlaista roskaa ja hämähäkin seittejä kertynyt laitteen kuorien sisäpuolelle vuosien varrella. Kuoriosa koostuu kahdesta pinnasta, jotka kiinni toisissaan kuudella 4x22 kokoisilla torksiruuveilla. Lisäksi kahvaosaan, jossa mm. letkukelan kiinnitys, lisätty pari ristikantaruuvia.

No niin, lähdetään availemaan ylhäältä alaspäin ja katsotaan mitä vekotin on syönyt. Veden sisääntuloputken ruuvien irrotuksen jälkeen päästään avaamaan varsinaista pumppuosaa, joka kiinni 8 cm kuusiokolopulteilla. Pumppuosa koostuu kahdesta moduulista, jotka tiukasti kiinni toisissaan, mutta hieman ruuvimeisselillä vääntäen lähtee auki. Hetkinen... mitäs täältä paljastuu? Heti kansien auetessa lensi pöydälle hienoa valkoista purua ja jonkin tapin valkoinen pää, sekä jousi. Hmm, taisimme osua sylttytehtaan ytimeen.

Juu tosiaan, pienen lisätutkinnan myötä vaikuttaa siltä, jotta tässä lienee ongelman aiheuttaja. No, nyt sitten pitäisi löytää vastaava osa jostakin verkkokaupasta. Parhaiten asiaan pääsee kiinni katsomalla laitteen kuoressa olevasta tyyppikilvestä tuotenumeron, joka tässä tapauksessa on 1.181-313.0 eli K5 Premium ja syöttämällä sen varaosasivustolle. Josta päästäänkin kiinni osaan nimeltä "Pump head Alu FC ric".

Nyt sitten vaan tilaus sisään sopivaan verkkokauppaan, joita tälle osalle näyttää riittävän aika monta ja jäädään odottelemaan toimitusta. Tilausvahvistus tulikin heti, luvattiin parin päivän toimitusaika ja osa tosiaan saapui parin päivän kuluttua, joten homma voi jatkua. Tuon varsinaisen pumpun kumiosan lisäksi alla olevan mekaniikan koteloon aikanaan tehtaalla lisätty öljy oli muuttunut lähes vaseliiniksi ja suurelta osin paakkuuntunut kotelon reunoille. Tämän saa korjattua pyyhkimällä kotelon puhtaaksi ja lisäämällä uutta öljyä noin puoleen väliin asti. Tällä kertaa käytettiin varastosta sopivasti löytynyttä punertavaa hydrauliikkaöljyä.

No niin, moottori taas kasattuna. Sitten vaan testaamaan laitteen painetta ennen kuin asennetaan vekotin kuoriinsa. Mjaa... hieman heikosti näyttää pitävän suihkuletkun liitos väliaikaisella teippauksella ja tuppaa vesi lentämään liitoksen välistä. Sai siitä sen verran kuitenkin tulopainetta, jotta laite alkoi tehdä suurtehopainetta hetken aikaa, jonka jälkeen ei enää vedentulo riittänyt ja paine lakkaa. Se on kuitenkin jo merkki toiminnasta, koska lähtötilanteessa tätä ei tapahtunut. Jätämme lopullisen testaamisen mökille, jossa painetta ja sopiva letkuliitin valmiina.

Lopullisessa testissä kovemman paineen alaisuudessa, havaittiin pieni halkeama ja vuoto veden sisäänmenoputkessa. Koneen ollessa kotelossaan, vesi tihkuu hiljalleen laitteen alle kuorien välistä, mutta ei haittaa käyttöä. Lieneekö sitten haljennut talven pakkasissa jo ennen, ties montako vuotta sitten ja tuli vasta nyt havaituksi. Tämä muovinen vaihto-osa löytyy myös Kärcherin varaosaluettelosta numerolla 9.001-745.0.

Laite kuitenkin nyt käyttökunnossa ja voimme taas pestä terassia, kalliota, mattoja ja autoa tai mitä nyt ikinä mieleen juolahtaa. So, problem solved and case closed.

P.S. Leppoisaa ja paineetonta juhannusta kaikille!